Minä täällä, hei. Talvisesta Tartosta. Tai kai se kevättäkin tekee; kadut ovat nimittäin hyvää vauhtia muuttumassa hengenvaarallisiksi ihmiskeilaradoiksi. Katujen kunnossapito (tai sen puute) on yksi niistä asioista, joita en jää täältä kaipaamaan...

Blogi on taas jäänyt pahasti paitsioon, kun Oikea Elämä on puskenut tällaisten prioriteettillistalla vähemmän tärkeiden asioiden edelle. Tästä viimeisestä opiskeluvuodesta on muotoutunut tyystin toisenlainen, kuin mitä etukäteen ajattelin - niin hyvässä kuin pahassakin.

Syksyllä meille tarjottiin parin kuukauden tiivis paketti nautatietoutta, sen jälkeen kukin suuntasi tahoilleen harjoittelujaksolle. Osan näistä viimeisen vuoden ei-akateemisista harjoitteluista on voinut kuitata viime kesän työkokemuksella, joten aikaa jäi vähän muuhunkin. Osa kurssikavereista valloitti maailmaa Nepalia ja Amerikkaa myöten, minä pitäydyin lähinnä tarkastelemaan suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää paikallisen kirurgian poliklinikan potilaan näkökulmasta käsin. Ja tulihan sitä itsekin vähän reissattua, pienellä Baltian kiertoajelulla ja Espanjassa sikäläisen kollegan luona kyläilemässä ennen talven työrupeaman alkua.

Tein talven mittaan muutaman eri pituisen sijaisuuden kuntapuolella ja lisäksi pari pieneläinpätkää. Vaikka etukäteen katseltuna kalenteri näytti ihan mukavalta, näin jälkikäteen ajatetuna töitä tuli paiskittua vähän liiankin kanssa. Hyppäys pieneläinpuolelta navettasaappaisiin oli ehkä suurempi kuin luulin, lisäksi päivystysyöt ja -viikonloput verottivat voimia aika tavalla. Parhaiten sen huomasi siitä, kun töiden jo loputtua yöunet olivat edelleen katkonaisia (keskellä yötä piti herätä tarkistelemaan kännykkää) ja leposyke huiteli välillä pilvissä. Vaan nyt on siitäkin selvitty, ja enimmäkseen vieläpä ihan kunnialla. Positiivista palautetta tuli sekä asiakkailta että kollegoilta, siitäkin huolimatta että välillä konstit vaan loppuivat kertakaikkiaan kesken...

Alkuperäisen suunnitelmani mukaan olin lähdössä myös ensi kesäksi kuntapraktiikkaan, mutta monen mutkan ja muuttujan jälkeen päädyin lopulta raapimaan vanhan, tutun klinikan ovea kotikulmilla. Pomo ja työkaverit ottavat minut ilolla vastaan kesäsijaiseksi, ja vaikka kesäsuunnitelmien vesittyminen vielä hieman kirveleekin, on tässäkin vaihtoehdossa positiiviset puolensa. Kunnaneläinlääkärin arkeen kun sisältyy huomattavasti enemmän paperityötä ynnä muuta "ylimääräistä", kuin mitä etukäteen odotin. Tässä hetkessä, kun elämässä muutenkin tapahtuu koko ajan liikaa, on ehkä hyvä minimoida ylimääräiset stressinaiheet ja yrittää keskittyä olennaiseen.

Jonkin sortin PGD-syndroomaa (Post Graduation Depression, Graduation Blues) tuntuu olevan ilmassa, vaikka itse valmistumisjuhlallisuuksiin on vielä aikaa. Olen 25-vuotias (Vasta? Jo?), valmistumassa unelma-ammattiini, minulla on edessä loppuelämä ja koko maailma. Mikähän hitto siinä sitten on, että tästä hetkestä ei kykene nauttimaan ja iloitsemaan? Ehkä osasyynä on se, että tähän saakka työelämästä saadut maistiaiset eivät ole olleet pelkkää ruusuilla tanssimista. Sen sijaan on ollut valtaisaa ahdistusta päivystyspuhelimen äärellä, keskellä yötä soitettuja paniikkipuheluita kollegoille, loputonta riittämättömyyden tunnetta, kroonista rahapulaa hyväksi kehutun palkan valuessa lääketukkuun ja verottajalle, auton kolhimista, rästiin kertyviä paperihommia ja niin edelleen. Ihmismieli (tai ainakin minun mieleni) on siitä kummallinen, että jotenkin nuo negatiiviset kokemukset onnistuvat peittoamaan alleen ne onnistumisen hetket: olenhan kuitenkin kyennyt viime kuukausina selättämään monta haastetta koiran keisarinleikkauksesta elävien kirjoihin pelastettuun ähkyponiin. Useampikin kokenut kollega on muistanut korostaa nöyryyden merkitystä tässä ammatissa, mutta välillä tuntuu, että sitä puolta on tullut harjoiteltua vähän liiankin kanssa...

Kaikkien työperäisten huolenaiheiden lisäksi myös sydämenasiani ovat olleet viime aikoina koetuksella. En ole mikään ällöromanttinen ihminen, mutta yksinäisten vuosieni saatossa olen tullut siihen tulokseen, että mikään tässä elämässä ei ole yhtä tärkeää ja vaalimisen arvoista kuin kahden ihmisen välinen rakkaus. Aleksi Ojalan kappale "Rakastaa ja tulla rakastetuksi" tuntuu nyt ehkä ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Kun vuosikausiksi jonnekin syvälle ja syrjään haudatut tunteet uskaltaa päästää pintaan ja ne lupaavan alun jälkeen torjutaan epäreilusti ja ennalta-arvaamattomasti, ei lopputulos ole kaunista katseltavaa. Viime viikkojen kaamoksen jälkeen pystyn sentään edes hetkittäin unohtamaan sisälläni vellovan pahan olon. Itseluottamuksen keräilemiseen ja arvottomuuden tunteen selättämiseen kulunee kuitenkin vielä paljon pidempi aika. Nuorempana ihailin niitä vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka tuntuivat selviytyvän mistä vaan ja seisoivat vakaasti jaloillaan ilman elämänkumppania. Nyt tuo ihailu on vaihtunut pelkoon siitä, että päädyn itse kyyniseksi vanhaksipiiaksi. Minä haluan miehen ja perheen, minä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen varma, että olisin siinä hyvä, että pystyisin rakentamaan kestävän parisuhteen ja perhe-elämän. Tunnen suunnatonta katkeruutta siitä, että minulle ei suoda edes mahdollisuutta onneen... Saattaisin sortua lääkitsemään sydänsurujani koiranpennulla, mutta siihenkään ei tällä hetkellä ole riittäviä resursseja, joten on tyydyttävä lähinnä suklaaseen, neulomiseen ja välillä vähän punaviiniinkin.

Suurta surua on viime aikoina aiheuttanut myös oman polkuni rinnalta näkymättömiin haihtuneet pikkuruiset tassunjäljet. Kun rakkaan pikkukoirani elämänlaatu ei enää tuntunut riittävän hyvältä, oli raskaan päätöksen aika. Vaikka olen aiemmin joutunut hautaamaan kolme kaniani, otti Ensimmäisen Oman Koiran lähtö todella koville. Suruani sentään helpotti ajatus siitä, että poisnukkuminen kotona tutussa sylissä nakkipaketin äärellä ei liene kurjin mahdollinen tapa lähteä... En taida kovinkaan vakaasti uskoa sateenkaarisiltoihin ja sielunvaellukseen, mutta olen kiitollinen siitä, mitä kaikkea tuo karvakerä minulle ehti liki yhdeksän yhteisen vuotemme aikana opettaa.

Pieni Musta Koira 24.7.2004 - 8.2.2013

 

Opiskelujen tiimoilta kevät jatkuu nyt sikojen ja lampaiden parissa. Huhtikuun lopulla alkaa kuukauden lukuloma, jonka jälkeen edessä on kaksiosainen lopputentti. Jos tentti menee läpi (ja parempi olisi...), tutkintotodistukset käydään kumartamassa Tartossa 7.kesäkuuta. Sitten vaan laillistumishakemus Eviraan ja se on siinä. Siis alle kolme kuukautta ja titteli on DVM, voitteko uskoa?