Kevätlukukauden ensimmäinen koulupäivä. Vielä iltamyöhään kertaan leukosyyttiasioita huomista diagnostiikan luentoa varten. Päivä oli mielenkiintoinen, mutta uuvuttava.

Kun syksyn jälkeen rantauduin vihdoin jouluksi kotiin, kuljin ensimmäiset pari viikkoa kuin koomassa. Olin uuvuksissa ja eksyksissä, fyysisesti olin Suomessa vanhoissa tutuissa maisemissa, mutta mieli ei oikein ehtinyt asettua aloilleen. Sitten alkoi parin viikon työharjoittelu. Vietin kaksi äärimmäisen hienoa ja kiinnostavaa viikkoa tasokkaalla pieneläinklinikalla opettelemassa välinehuoltoa ja muita pieneläinhoitajan hommia, jotta saisin kaiken hyödyn irti tulevan kesän harjoittelujaksosta - ettei kaikkea aikaa tarvitsisi käyttää perusasioiden opetteluun. Opinkin valtavasti uusia asioita, työkaverit olivat upeita ja kannustavia. Pääsin avustamaan toimenpiteissä ja seuraamaan klinikkatyön arkea varaston järjestelystä huippumoderniin kirurgiaan. Tsemppasin niin, että iltaisin tuskin jaksoin liikahtaa kotisohvalta, mutta uurastus kannatti: sain palkinnoksi parin kuukauden kesätyöpestin.

Klinikkajakson jälkeen matkustin haikein mielin takaisin Tarttoon järjestelemään uutta kämppää ja lukemaan viimeiseen tenttiin. Lukumotivaatio oli hakoteillä, aihealue puuduttavan tylsä. Tieto siitä, että suorituksen tasosta huolimatta kaikki pääsevät läpi viimeistän suullisen lisävastaamisen jälkeen ei sekäämn paljon kannustanut kirjojen ääreen. Sisustin siis kotia, kävin jumppatunneilla ja lojuin sohvalla tenttipapereita tuijotellen, mutta mitään ymmärtämättä. Turhautti. Lisäksi opettaja ei lupauksistaan huolimatta ilmestynyt paikalle histologisten preparaattien vastaamistani varten, joten sekin jäi sitten rästiin helmikuun alkua odottamaan. Tenttipäivänä raapustin parhaani mukaan jotakin järkevää paperille ja ampaisin kaverin kyytiin kohti Tallinnaa ja Tallinkia. Viimeinen lomaviikko kului sitten reissatessa ja kevätlukukauteen valmistautuessa. Koska sain autokyydin Tarttoon, piti hankkia useampi kassillinen suomalaista lohturuokaa selviytymispakkaukseksi kevääseen.

Ja nyt sitten istun täällä, jo kodilta tuntuvassa uudessa asunnossa, pää pyörällä päivän puuhista. Elättelen toiveita siitä, että kevät ei olisi ihan yhtä rankka kuin viime syksy, mutta sitäpä ei voi tietää etukäteen. Tänään australialainen huipputason hevoslääkäri meille piti johdantoluentoa hevosten kliinis-laboratoriseen diagnostiikkaan. Hän puhui meille innostavasti ja innolla eläinlääkärin ammatin vaativuudesta ja tarvittavista kyvyistä. Pitäis opetella näkemään, kuulemaan ja ajattelemaan loogisesti, edetä diagnoosin rakentamisessa ongelmalähtökohtaisesti ja kyetä perustelemaan päätöksensä tieteelliseen näyttöön perustuen. Noin puolet tieteellisestä informaatiosta uudistuu viidessä vuodessa ja puolet osoittautuu paikkansa pitämättömäksi. Luennoitsijan mukaan minun sukupolveni eläinlääkärit ovat erityisasemassa vanhempiin kollegoihimme verrattuna, sillä meillä on käytössämme huomattavasti enemmän informaatiota ja parempi koulutustaso. Kuitenkin vanhempaa polvea täytyy arvostaa ja ammentaa heiltä hyödyllisiä oppeja. Ammatin kuva on muuttunut aika paljon James Herriotin ajoista. Nykyeläinlääkärin, ollakseen muutakin kuin eläinlääkintärobotti, pitäisi kyetä innostumaan uudesta tiedosta ja löytää työn juju jatkuvasta kehittymisestä ja oppimisesta. Jos tähän informaatiotulvassa surffaamiseen ei tunne paloa, voi ammatti käydä puuduttavaksi ja raskaaksi. En tiedä minkä maan tilastoihin väite perustuu, mutta luennoitsija esitti, että puolet jokaisen kurssin valmistuneista tekee viiden vuoden kuluttua jotakin muuta kuin eläinlääketieteellistä työtä. Täytyy olla oppimishaluinen ja nöyrä. Vastavalmistuneelle eläinlääkärille vaikeimmat ääneen sanottavat lauseet ovat "Se on täysin normaali" ja "En tiedä". Kuulemma moni tuore eläinlääkäri luottaa omiin tietoihinsa vankkumattomasti ja pelkää tunnustaa tietämättömyyttään, kun oikea tie olisi myöntää tietämyksensä rajallisuus ja etsiä vastauksia vaikkapa kollegoilta tai kirjallisuudesta.

Melkoista tykitystä siis tänään. Periaatteessa tiedän olleeni oikeilla jäljillä jo jonkin aikaa, kun olen oppimisessani pyrkinyt ymmärtämään asioita ulkoa oppimisen sijaan, ja tiedän loogisen päättelykyvyn olevan yksi vahvuuksiani. Tässä nöyryyspuolessa onkin sitten enemmän opettelun varaa. Pääsin peruskoulussa aivan liian vähällä ja lukiokin meni melkeinpä lukematta läpi, joten opiskelurutiinien rakentaminen on jäänyt yliopistoon. Pikkuhiljaa alan löytää omat oppimisstrategiani ja päästä kiinni säännöllisen lukemisen rutiiniin viime hetken paniikin välttämiseksi, mutta helppoa tämä ei silti ole. Voimavarat keskittyvät opintojen edetessä yhä enemmän opiskeluun, ja ihmettelen lähinnä Facebookin välityksellä Suomen kavereiden "normaalia" elämää: asuntolainat ja lasten saanti tuntuvat niin kovin utopistisilta tässä elämänvaiheessa, kun itse vasta rakentaa omaa tulevaisuuttaan eikä miehestä saati sitten perheestä ole tietoakaan. Jos olisin heikompi luonne, saattaisin ahdistua kaikista yhteiskunnan vaatimuksista: ajoissa työelämään, lasten hankinta nuorena, onnellinen ja läpi elämän kestävä parisuhde, kesämökki ja kultainennoutaja. Akateeminen ura ei oikein tue näitä keskivertokiemuroita. Unelma suurperheestä jää todennäköisesti haaveeksi, jos innostun vielä jatko-opintoihin tai lähden vapaaehtoistyöhön pelastamaan maailmaa. Suurin vaikeus tällä hetkellä on kyetä nauttimaan elämästä tässä ja nyt. Asiat tapahtuvat elämässäni niin nopealla tahdilla, että helposti ryhdyn vain sinnittelemään mukana sen sijaan, että pysähtyisin aistimaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Joskus tulevaisuudessa nimittäin muistelen vielä kaiholla opiskeluaikojani, ja silloin haluaisin muistaa mieluummin mukavia asioita, enkä pelkkää angstia siitä, kuinka tässä maassa kadut ovat auraamatta, ruokakaupassa mandariinit homeessa eikä oikeanlaisia verhonipsuja löydy mistään. Siksi aion nyt keittää ison kupin teetä, vaihtaa tulppaanimaljakkoon uuden veden ja olla tästä kaikesta kiitollinen viimeiseksi ennen nukahtamistani, sillä loppujen lopuksi minulla on elämässni jo aika monta asiaa, joista voin olla onnellinen.

P.S. Kiitos kommenteista! Palaan Annin kyselyihin tuonnempana, sitä ennen kannattaa kahlata läpi tämä blogi sekä Suolten sekä Maaülikoolin nettisivut.