keskiviikko, 16. lokakuu 2013

Aika jäähyväisten

Tämä viimeinen blogipostaus on antanut odottaa itseään: että aika olisi kypsä, että minulla olisi jotakin valaistunutta ja tyhjentävää sanottavaa, että voisin auvoa hehkuen naputella sanoiksi sen tunnemyrskyn, jota odotin.

Tosiasia on, että sitä aikaa ei koskaan tullut, eikä tule. Siis sitä hetkeä, jolloin tietäisin tulleeni maaliin, jolloin kaikki olisi tässä.

kuvia%20159-normal.jpg

Toki niitä läheltä piti –hetkiä on paljon. Jokunen viikko sitten rokotin koiranpennun, jonka olin kolme kuukautta aiemmin leikannut sektiolla tähän maailmaan. Jonakin toisena päivänä sain tuntea riemua siitä, että välilevytyrästä toipuva koira oli alkanut saada jälleen lihasmassaa takajalkoihinsa. Ja taas toisena päivänä sain vilpittömän kiitoksen asiakkaalta, jolle jouduin kertomaan ikäviä uutisia ja kääntymään viranomaisten puoleen.

Niin pieniä, mutta niin valtavan merkityksellisiä hetkiä; hetkiä jotka muistuttavat minua siitä, että olen edelleen oikealla polulla.

kuvia%20189-normal.jpg

Sillä vaikka näennäisesti saavutin erään päätepisteen ja maaliviivan elämässäni, on totuus se, että tämä matka ei siihen päättynytkään. Tuli kyllä fanfaareja ja kuohujuomaa ja lukemattomia halauksia, mutta se oli hetken hurmiota. Oli jatkettava eteenpäin, vaikkakin vapisevin jaloin ja osin umpeenkasvaneella polulla. Tienraivaus- ja tutkimusmatkahommat odottivat.

kuvia%20042-normal.jpg

Kevät ja kesä sujuivat näin jälkikäteen ajatellen aika lailla omalla painollaan. Luin tentteihin, koska niin kuului tehdä, suoritin viimeiset kirjalliset työt ainakin lähes aikataulussaan, läpäisin lopputentit keskivertoarvosanoilla, koska numeroillahan ei enää ollut mitään väliä. Aika pitkään kuljin kuin sumussa. Talven taakka vaati verojaan pitkälle kesään.

kuvia%20023-normal.jpg

Tuli sekin päivä, kun Evirasta tuli virallisen näköinen kirje: päätös eläinlääkäriksi laillistamisesta. Oli keitettävä vielä yhdet kakkukahvit, ihan vaan koska olihan siinäkin aihetta juhlaan.

Työt aloitin heti kun vain mahdollista, sillä samalla tutulla klinikalla. Tunsin epävarmuutta ja onnistumisen hetkiä, opin jatkuvasti uutta, mutten siltikään tarpeeksi. Jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että tässä ammatissa oppiminen ei lopu koskaan.

kuvia%20015-normal.jpg

Päädyin isojen kysymysten äärelle ja kesän ainoa lomaviikko osui erinomaiseen saumaan. Otin koirani, rinkkani ja ystäväni matkaan ja suuntasimme Sallan ja Kuusamon korpimaille hakemaan voimaa ja viisautta ikihonkien huminasta, könkäiden kohinasta ja vaeltamisen vapaudesta. Luulimme ylittävämme fyysisen jaksamisen rajat, mutta opimme, että mieli on valmis luovuttamaan ennen kuin kropasta loppuu puhti.

kuvia%20040-normal.jpg

Palasin arkeen, sain kutsun työhaastatteluun, sain työtarjouksen ja päätin uskaltaa. Alkoi asunnonmetsästys ja laatikoiden pakkaaminen. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Ja sitten tulevat ne jäähyväiset. Paistan huomiseksi läksiäiskakkua, vaikken oikein vielä edes tajua, että huomenna on toistaiseksi viimeinen työpäiväni tuossa kallisarvoisessa työyhteisössä. Ilman näitä ihmisiä en ehkä olisi päässyt tähän asti, mutta nyt on tullut aika vaihtaa maisemaa. Pian aloitan työt kaupungissa, jossa en ole vielä koskaan asunut, mutta josta olen kuullut pelkkää hyvää. Sitä ennen urakoin vielä Eviran lainsäädäntökurssin parissa ja matkustan Viron eläinlääkäripäiville kuuntelemaan luentoja ensimmäistä kertaa eläinlääkäri-lappu rintapielessäni.

IMG_5862-normal.jpg

Jätän ihan pian jäähyväiset kodille, kotikaupungille, ystäville ja kavereille, perheelle ja tutuille maisemille. Uudessa asuinpaikassani, josta toivottavasti tulee nopeasti koti, on avara taivas ja merituuli. Ennen lähtöäni minulla on kuitenkin loputtoman pakkaamisurakan lisäksi myös eräs vielä tärkeämpi tehtävä.

En ole ennen oikein osannut uskoa etiäisiin tai muihin vanhan kansan viisauksiin, mutta viimeisen vuoden aikana olen parikin kertaa kokenut jotakin sellaista, mitä ei käy täysin selittäminen sattuman kautta. Viime yönä uneeni tuli merkityksellinen vieras: pieni musta koira palasi luokseni, vaikka unessakin tiesin sen kuolleen. Äitini arveli unessa sen ”potkineen hiekat päältään” ja tulleen meitä katsomaan. Se käyttäytyi rauhallisen ja tyytyväisen koiran tavoin ja totesin sen olevan onnellisemman oloinen kuin pitkään aikaan eläessään. Aamulla oloni oli tyyni ja tunsin tehneeni oikean päätöksen silloin puolisen vuotta sitten. Tuli vahva tunne siitä, että surutyössä on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Ennen muuttokuormani lähtöä käyn sirottelemassa rakkaimpani tuhkat yhteiseen lempipaikkaamme maailmassa, siihen metsään, jonne aina palaan.

kuvia%20178-normal.jpg

On aika jättää jäähyväiset myös tälle päiväkirjalle. Sadas kahdeskymmenes yhdeksäs kirjoitus olkoon se viimeinen, jonka myötä niin kliseisesti käännän uuden lehden elämässäni. Se uusi sivu on vielä puhtaanvalkoinen, ja sen kirjoitan vain itseäni varten.

Haluan vielä kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitani: teitä hiljaisia sekä puumerkkinsä jättäneitä. Kaikille teillekin toivon sisua, rohkeutta ja lempeyttä – niitä samoja voimavaroja, joilla itse olen selvinnyt tähän saakka. Muistakaa, että suorin tie ei ole se ainoa tie, ja että elämässä on harvemmin oikeita tai vääriä valintoja. Älkää suotta kiirehtikö, vaan nauttikaa matkanteosta. Huolehtikaa siitä, että teillä on rinnallanne hyvä ystävä ja repussa ravitsevat eväät.

IMG_5829-normal.jpg

 

Uskaltakaa elää niin, että ei tarvitse kiikkustuolissa katua tai vanhainkodissa valehdella: niin, että auringonlaskun aikaan voitte tuntea kiitollisuutta siitä, että saitte elää tämänkin päivän.

kuvia%20098-normal.jpg

Kuvat Karhunkierrokselta elokuulta 2013.

sunnuntai, 24. maaliskuu 2013

Så tag mit hjerte i dine hænder

 

Så tag mit hjerte i dine hænder,

men tag det varsomt og tag det blidt,

det røde hjerte – nu er det dit.



Det slår så roligt, det slår så dæmpet,

for det har elsket, og det har lidt,

nu er det stille – nu er det dit.



Og det kan såres og det kan segne

og det kan glemme og glemme tit,

men glemmer aldrig, at det er dit.



Det var så stærkt og så stolt, mit hjerte,

det sov og drømte i lyst og leg,

nu kan det knuses – men kun af dig.

Tove Ditlevsen

IMG_5025-normal.jpg

Repaleinen mieleni on levottoman myllerryksen kourissa. Ihan kuin nykyhetkestä selviytymisessä ei olisi haastetta kylläkseen (aikataulut ja suunnitelmat muuttuvat jopa EMÜ:n arjelle epätyypillisen rivakkaan tahtiin), myös tulevaisuusmörkö hönkii niskaan painostavasti. Ahdistusta ei lainkaan helpota Hesarin työelämäartikkeli, jonka mukaan olen valmistumassa pienipalkkaiseen, pitkän koulutuksen vaativaan ammattiin. Viimeisen lukukausimaksuerän maksettuani olen tullut piinallisen tietoiseksi siitä muhkeasta lainataakasta, mikä pankissa köllöttää. Okei, työllisyystilanne on meillä onneksi hyvä, mutta auvoinen ja tahahuoleton tulevaisuus valtavan maastoauton ratissa ei ehkä olekaan ihan yhtä itsestäänselvä, kuin mitä joskus ykkösvuosikurssilaisena kuvittelin. Totuus nimittäin on se, että niitten reilujen tienestien eteen joutuu tosissaan paiskimaan töitä. Olen aika tyrmistynyt sen tiedon edessä, että ihmispuolen lääkäreiden keskipalkka on tuplaten isompi, kuin eläinlääkäreiden. Jos tämän olisin tiennyt silloin lainahakemusta allekirjoittaessa (tai pikemminkin hakupapereita raapustaessa), olisin saattanut vielä harkita uudemman kerran.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Eihän tähän ammattiin palkan takia opiskella. Mutta kyllä se yksi kriteeri muiden joukossa on ollut silloin muinoin ammatinvalintakysymysten äärellä. Omistusasunto- ja omakotitalohaaveet taitavat siirtyä suosiolla jonnekin parin vuosikymmenen takaiseen tulevaisuuteen, varsinkin jos/kun siviilisäätyni säilyy nykyisellään...

Olen yrittänyt lääkitä levottomuuttani käsitöiden ja musiikin voimalla. Jotenkin kummallisesti vaan ajaudun neuleohjeita pläräillessäni kirjoneuleiden pariin, nuottivihkojen välistä löytyy vanhoja, rakkaita norjalaisbiisejä ja Spotifyssä laulaa Sigrid Moldestad. Norja ei anna minulle rauhaa.

Jos minulle juuri nyt tarjottaisiin mahdollisuutta muuttaa Pohjois-Norjaan erakkoelämää viettämään, en todennäköisesti juuri epäröisi ratkaisuani. Olen niin lopen kyllästynyt kaupunkielämän kiroihin ja ihmispaljouteen. Jospa voisinkin kelata aikaa kolmisen kuukautta taaksepäin ja istua vain tykkylumisen kuusikon hiljaisuudessa tuleen tuijottaen...

Olen tuhlannut aimo osan tästä sunnuntaista googletellen kielikursseja ja norjansuomalaisten blogeja. Kylmä tosiasia on, että Norjaan ei ihan noin vain lähdetä oleskelemaan, ja työnteon ehdoton edellytys taasen on kielitaito. Aika moni vaihtoehto kaatuu käytännön syistä hankaluuteen ja kalleuteen, mutta haaveillahan aina saa. Norjalainen villapaita minulla jo on, mutta hardangerviulu puuttuu vielä.

Ylläolevat laulunsanat (vai lieneekö alunperin runo?) ovat puhutelleet minua viime keväästä saakka, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran Oslon kansanmusiikkiklubilla. Youtube-version äänenlaatu on kehnonpuoleinen, mutta kyllä siitä tunnelma silti välittyy. Ja siinä näkyy se hardangerviulukin. Sanojen englanninkielinen käännös löytyy netistä, jos merkitys ei norjasta aukene. Tämä on yksi niistä kappaleista, jonka äärellä vuoroin itketään ja sitten hymyillään kirvelevin silmin. Voi kuinka toivonkaan, että mit hjerte vielä löytäisi vahvat, mutta lempeät kädet kolhujaan suojaamaan.

 

perjantai, 15. maaliskuu 2013

Viimeinen kaarre ennen maalisuoraa

IMG_5326-normal.jpg

Minä täällä, hei. Talvisesta Tartosta. Tai kai se kevättäkin tekee; kadut ovat nimittäin hyvää vauhtia muuttumassa hengenvaarallisiksi ihmiskeilaradoiksi. Katujen kunnossapito (tai sen puute) on yksi niistä asioista, joita en jää täältä kaipaamaan...

Blogi on taas jäänyt pahasti paitsioon, kun Oikea Elämä on puskenut tällaisten prioriteettillistalla vähemmän tärkeiden asioiden edelle. Tästä viimeisestä opiskeluvuodesta on muotoutunut tyystin toisenlainen, kuin mitä etukäteen ajattelin - niin hyvässä kuin pahassakin.

Syksyllä meille tarjottiin parin kuukauden tiivis paketti nautatietoutta, sen jälkeen kukin suuntasi tahoilleen harjoittelujaksolle. Osan näistä viimeisen vuoden ei-akateemisista harjoitteluista on voinut kuitata viime kesän työkokemuksella, joten aikaa jäi vähän muuhunkin. Osa kurssikavereista valloitti maailmaa Nepalia ja Amerikkaa myöten, minä pitäydyin lähinnä tarkastelemaan suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää paikallisen kirurgian poliklinikan potilaan näkökulmasta käsin. Ja tulihan sitä itsekin vähän reissattua, pienellä Baltian kiertoajelulla ja Espanjassa sikäläisen kollegan luona kyläilemässä ennen talven työrupeaman alkua.

Tein talven mittaan muutaman eri pituisen sijaisuuden kuntapuolella ja lisäksi pari pieneläinpätkää. Vaikka etukäteen katseltuna kalenteri näytti ihan mukavalta, näin jälkikäteen ajatetuna töitä tuli paiskittua vähän liiankin kanssa. Hyppäys pieneläinpuolelta navettasaappaisiin oli ehkä suurempi kuin luulin, lisäksi päivystysyöt ja -viikonloput verottivat voimia aika tavalla. Parhaiten sen huomasi siitä, kun töiden jo loputtua yöunet olivat edelleen katkonaisia (keskellä yötä piti herätä tarkistelemaan kännykkää) ja leposyke huiteli välillä pilvissä. Vaan nyt on siitäkin selvitty, ja enimmäkseen vieläpä ihan kunnialla. Positiivista palautetta tuli sekä asiakkailta että kollegoilta, siitäkin huolimatta että välillä konstit vaan loppuivat kertakaikkiaan kesken...

Samsung%20024-normal.jpg

Alkuperäisen suunnitelmani mukaan olin lähdössä myös ensi kesäksi kuntapraktiikkaan, mutta monen mutkan ja muuttujan jälkeen päädyin lopulta raapimaan vanhan, tutun klinikan ovea kotikulmilla. Pomo ja työkaverit ottavat minut ilolla vastaan kesäsijaiseksi, ja vaikka kesäsuunnitelmien vesittyminen vielä hieman kirveleekin, on tässäkin vaihtoehdossa positiiviset puolensa. Kunnaneläinlääkärin arkeen kun sisältyy huomattavasti enemmän paperityötä ynnä muuta "ylimääräistä", kuin mitä etukäteen odotin. Tässä hetkessä, kun elämässä muutenkin tapahtuu koko ajan liikaa, on ehkä hyvä minimoida ylimääräiset stressinaiheet ja yrittää keskittyä olennaiseen.

Jonkin sortin PGD-syndroomaa (Post Graduation Depression, Graduation Blues) tuntuu olevan ilmassa, vaikka itse valmistumisjuhlallisuuksiin on vielä aikaa. Olen 25-vuotias (Vasta? Jo?), valmistumassa unelma-ammattiini, minulla on edessä loppuelämä ja koko maailma. Mikähän hitto siinä sitten on, että tästä hetkestä ei kykene nauttimaan ja iloitsemaan? Ehkä osasyynä on se, että tähän saakka työelämästä saadut maistiaiset eivät ole olleet pelkkää ruusuilla tanssimista. Sen sijaan on ollut valtaisaa ahdistusta päivystyspuhelimen äärellä, keskellä yötä soitettuja paniikkipuheluita kollegoille, loputonta riittämättömyyden tunnetta, kroonista rahapulaa hyväksi kehutun palkan valuessa lääketukkuun ja verottajalle, auton kolhimista, rästiin kertyviä paperihommia ja niin edelleen. Ihmismieli (tai ainakin minun mieleni) on siitä kummallinen, että jotenkin nuo negatiiviset kokemukset onnistuvat peittoamaan alleen ne onnistumisen hetket: olenhan kuitenkin kyennyt viime kuukausina selättämään monta haastetta koiran keisarinleikkauksesta elävien kirjoihin pelastettuun ähkyponiin. Useampikin kokenut kollega on muistanut korostaa nöyryyden merkitystä tässä ammatissa, mutta välillä tuntuu, että sitä puolta on tullut harjoiteltua vähän liiankin kanssa...

Kaikkien työperäisten huolenaiheiden lisäksi myös sydämenasiani ovat olleet viime aikoina koetuksella. En ole mikään ällöromanttinen ihminen, mutta yksinäisten vuosieni saatossa olen tullut siihen tulokseen, että mikään tässä elämässä ei ole yhtä tärkeää ja vaalimisen arvoista kuin kahden ihmisen välinen rakkaus. Aleksi Ojalan kappale "Rakastaa ja tulla rakastetuksi" tuntuu nyt ehkä ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Kun vuosikausiksi jonnekin syvälle ja syrjään haudatut tunteet uskaltaa päästää pintaan ja ne lupaavan alun jälkeen torjutaan epäreilusti ja ennalta-arvaamattomasti, ei lopputulos ole kaunista katseltavaa. Viime viikkojen kaamoksen jälkeen pystyn sentään edes hetkittäin unohtamaan sisälläni vellovan pahan olon. Itseluottamuksen keräilemiseen ja arvottomuuden tunteen selättämiseen kulunee kuitenkin vielä paljon pidempi aika. Nuorempana ihailin niitä vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka tuntuivat selviytyvän mistä vaan ja seisoivat vakaasti jaloillaan ilman elämänkumppania. Nyt tuo ihailu on vaihtunut pelkoon siitä, että päädyn itse kyyniseksi vanhaksipiiaksi. Minä haluan miehen ja perheen, minä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen varma, että olisin siinä hyvä, että pystyisin rakentamaan kestävän parisuhteen ja perhe-elämän. Tunnen suunnatonta katkeruutta siitä, että minulle ei suoda edes mahdollisuutta onneen... Saattaisin sortua lääkitsemään sydänsurujani koiranpennulla, mutta siihenkään ei tällä hetkellä ole riittäviä resursseja, joten on tyydyttävä lähinnä suklaaseen, neulomiseen ja välillä vähän punaviiniinkin.

1342342339876-normal.jpg

Suurta surua on viime aikoina aiheuttanut myös oman polkuni rinnalta näkymättömiin haihtuneet pikkuruiset tassunjäljet. Kun rakkaan pikkukoirani elämänlaatu ei enää tuntunut riittävän hyvältä, oli raskaan päätöksen aika. Vaikka olen aiemmin joutunut hautaamaan kolme kaniani, otti Ensimmäisen Oman Koiran lähtö todella koville. Suruani sentään helpotti ajatus siitä, että poisnukkuminen kotona tutussa sylissä nakkipaketin äärellä ei liene kurjin mahdollinen tapa lähteä... En taida kovinkaan vakaasti uskoa sateenkaarisiltoihin ja sielunvaellukseen, mutta olen kiitollinen siitä, mitä kaikkea tuo karvakerä minulle ehti liki yhdeksän yhteisen vuotemme aikana opettaa.

563221_10151308324128790_717608585_n-nor

Pieni Musta Koira 24.7.2004 - 8.2.2013

 

Opiskelujen tiimoilta kevät jatkuu nyt sikojen ja lampaiden parissa. Huhtikuun lopulla alkaa kuukauden lukuloma, jonka jälkeen edessä on kaksiosainen lopputentti. Jos tentti menee läpi (ja parempi olisi...), tutkintotodistukset käydään kumartamassa Tartossa 7.kesäkuuta. Sitten vaan laillistumishakemus Eviraan ja se on siinä. Siis alle kolme kuukautta ja titteli on DVM, voitteko uskoa?

 

lauantai, 29. syyskuu 2012

Pieni ikuisuus

Pahoittelen pitkäksi venynyttä taukoa blogin kirjoittelussa. Takana on työntäyteinen kesä ja Tarttoon paluu kaikkine hienoine seikkailuineen. Niin paljon olisi kerrottavaa, mutta...

Blogipalvelimen kompuroinnin myötä kaikki tämän(kin) blogin kuvat syksystä 2009 eteenpäin ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Kaikki. Kuvat eivät ehkä ole olleet tässä blogissa se kantava voima, mutta olennainen osa sen sielua kuitenkin. Palvelu on ilmainen, joten asiasta ei auta marista. Toteanpahan vaan, että harmittaa tosi paljon. Juu, onhan ne kuvat ehkä vielä periaatteessa tallessa jossain tuolla ulkoisen kovalevyni uumenissa, mutta että lähteä nyt penkomaan sieltä vanhoja, erittäin sekalaisia kuva-arkistoja ja löytää juuri ne oikeat kuvat - mission impossible. Ehkä olisi kannattanut silloin aikanaan blogia perustaessa olla viisaampi ja tallettaa blogiin ladatut kuvat vielä johonkin omaan kansioonsa...

Tämän takaiskun myötä olen funtsaillut erinäisiä vaihtoehtoja blogin tulevaisuuden suhteen. Sen olen jo otsustanud - siis päättänyt, että Neiti Herriotin seikkailuille pannaan piste ensi kesään mennessä, siis valmistumiseni aikoihin. Tämä on ollut opintopäiväkirja ja sellaiseksi se saa jäädäkin. En ole niitä ihmisiä, jotka nauttivat yksityiselämänsä jakamisesta avoimesti internetissä. Työasioiden suhteen taas edessä olisi niin hankalia pohdintoja ammattietiikan ja potilaiden tietosuojan suhteen, että en usko kirjoittamisen olevan kovin mielekästä.

Blogi siis jatkaa elämäänsä vielä tovin. Lopullinen muoto on vielä hakusessa: siirto toiselle alustalle olisi mahdollinen, mutta vaatii hieman selvitystyötä. Vanhoista teksteistä en haluaisi luopua: niillä on kuitenkin päiväkirjan rooli, vaikkakin virtuaalinen sellainen.




























Viimeisin vajaa puoli vuotta elämästäni on kulunut valtavan nopeasti, mutta kasvattanut minua silti hurjan paljon niin ammatillisesti kuin ihmisenäkin. Se pelätty ja odotettu "kandikesä" (nimikkeenihän ei ole ELK vaan EL.YO, koska tutkintomme ei ole kaksivaiheinen kuten Suomessa) sujui lopulta yllättävän kivuttomasti, vaikka yllättäen etenkin loppua kohden esiintyvä ahdistuksen määrä oli melkoinen. Onnekseni loistava työporukka helpotti taivaltani huomattavasti. Esimieheni, lämmin ja viisas ihminen, on aikanaan opiskellut Saksassa ja osasi tsempata juuri oikeilla sanoilla, kun märehdin huonommuuden tunteiden suossa. Ulkomailla opiskelusta ja kotimaan työmarkkinoille paluusta voisi riittää tekstiä ihan omaksi kirjoituksekseen asti, kunhan vähän haastattelen kurssikavereiden tuntemuksia aiheesta. Se kun paisui ainakin omalla kohdallani yllättävän isoksi asiaksi - ja nimenomaan oman pääni sisällä. Työn puolesta kun kesäni sujui oikeasti varsin hyvin ja palaute oli kaikin puolin positiivista. Mutta palailen siis tähän asiaan myöhemmin paremmin jäsenneltyjen ajatusten kera.

Kesän jälkeen edessä oli taas paluu Tarttoon - ehkä haikeammissa tunnelmissa kuin koskaan. Onhan näitä lähtöjä tullut tehtyä koko tunneskaalan laidalta toiselle, mutta tällä kertaa kaikki tuntui ihan erilaiselta. Valtava ilo rakkaiden ystävien jälleennäkemisestä sekoittui musertavaan tunteeseen siitä, että tämä on viimeinen syksy. En ollut käynyt Virossa sitten viime joulukuun, kun syyskuun alun aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä ajoin Tallinkin autokannelta maihin. Tarton maantielle päästyäni sormet hakivat automaattisesti radiosta Star FM -kanavan ja oli vahva tunne siitä, että olen palaamassa kotiin. Tallinnan rajalla oleva valomainos näytti samaa tekstiä kuin silloin elokuussa 2007: Head teed! Sitä tekstiä tavasin sanakirjan kanssa silloin vänkärin paikalla, kun äiti ajoi minua ensimmäistä kertaa Tarttoon. Muistan vieläkin, kuinka pohdimme sanatarkkaa käännöstä "hyvät tiet" - näinköhän se tarkoittaa teiden kuntoa vai lieneekö hyvän matkan toivotus? Nyt on jo itsestään selvää, että jälkimmäinen tulkinta on se oikea.

Moni kurssikaveri luopui Tarton asunnostaan vitosvuoden kevätpuolella ja majoittuu nyt yliopiston asuntolassa. Minun kämpässäni oli kevään ajan alivuokralainen ja nyt syksyn tullen oli ihanaa palata omaan, tuttuun kotiin. Ihan jo koirienkin takia päädyin pitämään kämpän vielä toistaiseksi, ja rehellisesti sanottuna asuntolaelämä ei houkuttele tasan yhtään. Kavereiden kertomukset likaisista huoneista, lämpimän veden puutteesta ja ainaisesta palelusta kuulostavat niin kovin tutuilta kaukaa menneisyydestä...

Koska niin monella ei ole omaa kämppää, saati kunnon keittiötä, olen emännöinyt muutamatkin illanistujaiset tässä syksyn mittaan, osa enemmän tai vähemmän ex tempore -meiningillä, osa viimeisen päälle gourmetaterialla varusteltuna. Olo on ihan mahdottoman onnellinen siitä, että ympärilläni on niin hienoja tyyppejä.

Opiskelu ei ole juurikaan työllistänyt tänä syksynä ja sen kyllä huomaa - ihan kaikesta. Mieliala on niin paljon parempi ilman jatkuvaa stressiä edessä olevista deadlineista. Tästä on otettu kyllä koko ilo irti ja nautittu Tarton antimista - hyvästä ruoasta ja vähän siitä juomastakin - oikein olan takaa vaikka keskellä viikkoa. Tai päivää. Tai... No, ei siitä sen enempää ;)

Lisäksi olen yllättäen huomannut itsessäni valtaisan luovuuden puuskan. Olen nuoresta asti ollut innokas käsillä tekijä, mutta viime vuosina virtaa on ollut lähinnä neulomiseen. Nyt olen kaivanut esille ompelukoneen ja saumurin, opetellut neulahuovutusta ja visioinut vieläkin enemmän. Sehän on kai ihan todistettu faktakin, että luovuus vaatii luppoaikaa. On hykerryttävää huomata, etten ole kadottanut sitä taitajan siementä, vaikka se onkin ollut horroksessa jo pidemmän aikaa.

Täällä siis kaikki hyvin auringon alla. Lienee aika lähteä aamulenkille Tarton upeasta ruskasta nauttimaan, ja hyräillä mielessään korvamadoksi jäänyttä säettä: "kyllä teiltä näiltä poimii sielu kodikseen aina muiston muutaman". Ihanaa syksyä kaikille teille, muistakaa unelmoida!


maanantai, 14. toukokuu 2012

Yhdenlainen metamorfoosi

No niin. Pieni ikuisuus taas vierähtänyt siitä, kun viimeksi istahdin tämän sorvin ääreen. Tässä välillä on tapahtunut ihan hurjan paljon - niin paljon, että on aika hankalaa edes yrittää jäsentää sitä jotensakin järkeenkäypään muotoon. Norjasta on palattu Suomeen, vitosvuoden klinikkaharjoittelut on suoritettu ja valvontaeläinlääkäriharjoittelu on parhaillaan käynnissä. Elämä on taas palannut illuusionomaisesta suurkaupunkichillailusta leppoisampaan omakotitalo-oleiluun; metsäseikkailuihin ja pihalla puuhasteluun. Norjan reissu oli valtava kokemus. Siis hurjan hieno ja opettavainen ja ihana, mutta se suurin ja tärkein juttu on se, että jotain pääni sisällä tuntuu loksahtaneen kohdilleen. Kuulostaa varmaan epäilyttävältä ja hullulta, mutta siltä minusta tuntuu! Sillä pitkästä aikaa oloni on rauhallinen, tyyni, seesteinen. Itsevarma ja tyytyväinen. 

Yksi iso tekijä tässä muodonmuutoksessa lienee se, että tänä kevätlukukautena minulla ei ollut yhtään tenttiä. Sain keskittyä kaikessa rauhassa uuden tiedon omaksumiseen ja ammentaa oppia itseäni, en luennoitsijaa varten. Sain syventyä alan kirjallisuuteen oman kiinnostukseni ja voimavarojeni mukaan ilman vieressä tikittävää kelloa tai takaraivossa nakuttavaa omaatuntoa. Mutta mikä tärkeintä, minulla oli oikeasti vapaa-aikaa. Aikaa puuhastella omia juttuja, koluta koiran kanssa puistoja ja puronvarsia. Aikaa neuloa, tuijottaa televisiota, lukea pokkareita juuri silloin kuin haluan. Aikaa prosessoida kesken jääneitä kriisinpoikasia ja rakennella uudelleen sellaista aikuistuneempaa minäkuvaa. Kyllä yksinäisyys välillä ahdisti, ja avoin tulevaisuus ja menneiden vuosien katkerat kolhut. Mutta jotenkin pikkuhiljaa asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin ja moni umpisolmu aukeni. Oli jotenkin eheyttävää tajuta, että kaiken painolastinkin alta voi selvitä taas jaloilleen. Vasta nyt alkaa valjeta, kuinka kokonaisvaltaisen rankkoja opiskeluvuodet Virossa ovat olleet. Nyt, kun loppu jo alkaa häämöttää, olo on melkoisen helpottunut. En minä kadu opiskelemaan lähtöä, mutta ehkä, jos olisin tiennyt mitä edessä on, olisin saattanut valita toisin. Ihan vaan siitä pelosta, ettei minusta olisikaan ollut tähän. Mutta nyt tiedän, että on - minä tulen voittamaan tämän taistelun.

Sain Oslon reissusta paljon uusia ystäviä ja ennen kaikkea valtavasti hienoja kokemuksia. Henkilökohtaisesti yksi tosi tärkeä juttu liittyi musiikkiin. Uskaltauduin mukaan naistenpäivän kansanmusiikki-iltamiin soittamaan, esiintymään ja erään paikallisen suosikin keikkaa seuraamaan. Sain jopa kokeilla hardanger-viulua ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että vielä jonakin päivänä hankin sellaisen ihan omaksi. Oslossa oli muutenkin ilahduttavan paljon kulttuuritapahtumia, joihin olisin ilolla osallistunut enemmänkin. Pääpaino reissussa oli kuitenkin opiskelulla ja pitkät klinikkapäivät vaativat veronsa iltasella.

Pyrin heittäytymään ennakkoluulottomasti myös sellaisiin touhuihin, jotka ehkä ensituntumalta eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta. Yksi hyvä esimerkki oli Holmenkollenin kisat: en ole mikään suuri urheilun ystävä, mutta lähdin kuitenkin kaverin seuraksi mäkimontun laidalle. Päädyimme osaksi suurta kansanjuhlaa ja äärettömän lämmintä tunnelmaa. Luulen tavoittaneeni jotain perinorjalaista sinä aurinkoisena sunnuntaina tuhansien muiden joukossa hurratessani. Kisojen lopputuloksesta minulla ei ole mitään havaintoa, mutta elämys oli vertaansa vailla! 

Yhteiskunnallisia juttuja tuli pohdittua paljon, kun hyppäsin taantumasta toipuvasta Virosta ökyrikkaaseen Norjaan. Raha yksin ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se näköjään voi tarjota puitteet aika mukavaan elintasoon... Mutta paratiisissakin on varjonsa ja Norjassa viime heinäkuun terroriteot ovat jättäneet jälkeensä suuren kollektiivisen surun. Sitä ei ehkä näe päältäpäin, mutta heti pinnan alla se tulee vastaan kovin kipeänä. Varsinkin huhtikuussa Breivikin oikeudenkäynnin lähestyessä oli vaikea välttyä törmäämättä aiheeseen - etenkin kun monet surmansa saaneet nuoret olivat kotoisin Oslosta ja sen lähiympäristöstä. Minut yllätti se, kuinka konkreettisesti sydäntä voi kylmätä, kun jostain sivulauseesta tajusin, että keskustelukumppani on menettänyt jonkun läheisensä. Mutta Norjan vahvuus tässä asiassa lienee se, kuinka yhtenäinen kansakunta on. Surutyötä tehdään yhdessä. Jälleenrakennus ottaa oman aikansa, mutta luottamus tulevaisuuteen on vahva.

 

Norja ei ole mikään kulinarismin paratiisi, eikä ilmasto ole välttämättä se houkuttelevin mahdollinen. Mutta jotakin siinä maassa ja kansassa on, joka minuun vetoaa. Jokin mystinen vetovoima oli jäänyt kytemään jo vuosien takaisista reissuista ja nyt se tunne on vain vahvistunut entisestään. Luulen, ettei vuonomaan valloitus päättynyt minun osaltani vielä tähän - itse asiassa seuraava reissu ensi keväälle on jo harkinnan asteella hautumassa. Kielen kanssa olisi vaan tehtävä töitä, mutta jos kolme kuukautta riitti ymmärtämisen oppimiseen, ei puhuminenkaan varmaan mikään mahdoton tehtävä olisi. Oslossa hankaluutena oli se, että kaikki puhuivat liian hyvää englantia. Ilmeisesti se olisi lähdettävä länsirannikolla tai pohjoiseen, jos haluaisi välttyä lingua francaan jämähtämiseltä. Tällä hetkellä kaikki suunnitelmat ovat vielä auki, mutta juuri se tässä onkin kutkuttavinta. Tie jatkuu ja vain kulkemalla eteenpäin voin nähdä, mitä seuraavan mäennyppylän takana odottaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan,

ovelta mistä sen alkavan näin.

Nyt se on kaukana edessäpäin,

jos voin, sitä joudun seuraamaan

jaloin innokkain vaeltaen

kunnes se taas tien suuremman kohtaa

paikassa johon moni polku johtaa.

Mihin sitten? Tiedä en.

- J.R.R. Tolkien -