"Tätä en olekaan koskaan yrittänyt, 

joten luulen että se

ihan varmasti onnistuu"

(Peppi Pitkätossu)

Viimeisten parin vuoden aikana olen harvakseltaan tavoittanut itseni miettimästä, mitä oikein aion loppuelämälläni tehdä. No siis eläinlääketiedettä tietenkin, virkaminänä, mutta entä siviilielämässä? Omana itsenäni? Joskus taannoin taisin kirjoittaa blogiinikin siitä, kuinka tuntuu, että eläinlääkärin identiteetti uhkaa vähitellen vallata minut kokonaan. Tämä unelma, jota elän todeksi, oli teinivuosinani se kaikista suurin, pienemmät ja mitättömämmät haaveet alleen kätkevä unelma. Mutta nyt, kun väliaikaiset praktiikkaoikeudet ja valmistuminenkin häämöttävät jo käsitettävissä olevan ajan päässä, olen antanut itselleni luvan miettiä, mitä minä vielä haluan tässä elämässäni toteuttaa ja ennenkaikkea kuinka haluan elämääni elää.

Yläasteikäsenä olin vakuuttunut siitä, että minusta tulisi isona kirjailija. Sitä haavetta nyt ei ole onneksi tarvinnut ihan tyystin haudata, vaikka kirjoittaminen onkin jäänyt aika vähiin viime vuosina. Myös tarkka kielikorvani on rapistunut uskomattoman heikoksi. Osittain siitä voinee syyttää estinismejä - tämä sukulaiskieli tunkee väkisinkin puhekieleen, sitä kautta ajatuksiin ja teksteihin. Ehkä se on kuitenkin vain tilapäistä ja hoituu pois sitten, kun ennätän jälleen lukea enemmän kaunokirjallisuutta ja laadukkaita aikakauslehtiä. Ehkä minusta voi vielä tulla kirjailijakin, sitten joskus eläkepäivinä. Juuri nyt ei ole mahdollisuutta paneutua kirjoittamiseen siinä määrin, kuin haluaisin.

Kansainvälisyys. Se astui elämääni todenteolla viimeistään silloin, kun lähdin kotikylän lukion sijasta kaupunkiin englanninkieliseen IB-lukioon. Silloin päällimmäinen syy oli vain saada lisähaastetta opiskeluun, mutta näin jälkikäteen ajatellen lukioaika antoi kielitaidon lisäksi paljon muutakin vahvaa pääomaa - mukaanlukien rakkauden Afrikkaan. Djémbe-rumpuni on lomaillut jo useamman vuoden Suomessa, mutta tänä syksynä olen ilokseni löytänyt paikallisen yliopistoliikunnan jumppakalenterista afrotanssitunnit. Lisäksi olen alkanut salaa pohtia mahdollisuuksia erilaisista koulutuksista Afrikan mantereella. Eläinlääketieteen opiskelijoille tarjotaan mm. erilaisia kenttäkursseja, joista osa tosin vaikuttaa kovin kaupallisilta. Omat intressini ovat enemmän kehitysyhteistyön ja kulttuuriin perehtymisen puolella, joihin niihinkin onneksi löytyy vaihtoehtoja.

Euroopan sisällä minua on jostain itsellenikin vielä hieman vieraasta syystä kiehtonut jo pitkän aikaa Norja. Olen tehnyt sinne vain pari hyvin lyhyttä visiittiä ja  nälkä nähdä lisää on jäänyt kytemään. Musiikki, luonto ja stereotyyppinen mielikuva ah-niin-komeista miehistä ehkä päällimmäisinä. 

Vuosi sitten näihin aikoihin monet kurssikaverit höyrysivät vaihtarihakemustensa kanssa. Arviolta reilu puolet vuosikurssimme suomalaisista suoritti klinikkaharjoitteluita viime kesänä Helsingissä, Uppsalassa, Berliinissä ja niin edelleen. Itse painin silloin painavampien asioiden kanssa, enkä kertakaikkiaan kyennyt miettimään vaihtokuvioita. Ajattelin, että ehtii sitä myöhemminkin, jos haluaa. Olen edelleen erittäin tyytyväinen siihen, että palasin kesäksi tutulle klinikalle kokemusta kartuttamaan ja akkuja lataamaan. Lepo tuli todellakin tarpeeseen.

Olin ajatellut, että teen 5.vuoden harjoittelut ihan opetussuunnitelman mukaisesti täällä Tartossa ensi keväänä. Jotenkin edelleen oli se fiilis, että hakuprosessi veisi liikaa voimia, enkä ehkä kuitenkaan olisi valmis lähtemään muualle. Itse asiassa vielä alkusyksystä kuvittelin, että hakupaperit olisi pitänyt täyttää jo keväällä, jos tämän lukuvuoden aikana aikoisi mihinkään päästä. Sitten satuin kuulemaan sivusta parin kurssikaverin keskustelua, änkesin väliin tyhmine kysymyksineni ja koin valaistumisen. Nyt jos koskaan!

Googlailin muutamia potentiaalisena pitämiäni paikkoja, puntaroin mm. Ranskaa ja Espanjaa. Sitten päädyin Oslon eläinlääkiksen sivuille, surfrailin kurssikuvauksissa ja klinikkarotaatioissa. Innostuin, ja loppu onkin historiaa.

Tämän viikon maanantaina sain vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen kahden viikon odottlun jälkeen, käsiini viralliset paperit. Learning Agreement kourassa ja hymy korvissa kipitin kuuluttamaan uutisen suurinpiirtein kaikille vastaantulijoille. Minä nimittäin lähden kevääksi Osloon! Tiedossa on kolme kuukautta klinikkaharjoittelua yliopistollisen eläinsairaalan eri osastoilla. Uusi, upea seikkailu!

Kolme kuukautta tuntuu mitättömän lyhyeltä ajalta koko tähän kuuden vuoden tuskien taipaleeseen verrattuna, mutta aion ottaa vaihtopätkästäni kaiken mahdollisen ilon irti. Olen kertakaikkisen riemuissani! Vihdoinkin valoa tunnelin päässä!

Jotenkin tuo kirjoituksen alussa siteeraamani Peppi Pitkätossun elämänviisaus kuvaa tämänhetkistä fiilistäni. Yhtäkkiä minussa on vahva usko tulevaan ja ennen kaikkea se itseluottamus, mitä maailmanvalloitukseen tarvitaan. Olen päättänyt tehdä vaihtokokemuksestani hienon.

Tavallaan tämä innostukseni on ehkä tietynlaista muutosvastarintaakin. Olen huomannut neljässä vuodessa jo vieraantuneeni jossain määrin Suomesta, vaikka olenkin viettänyt lomani aina siellä. Norjan seikkailu siirtää himpun verran kauemmaksi sitä pientä pelkoa ja ahdistusta urautumisesta ja aikuiseen arkeen ankkuroitumisesta, jotka kummittelevat Suomeen paluun kainalossa. Nyt olen vielä nuori ja vapaa ja seikkailunhaluinen, nyt uskallan vielä heittäytyä. En ehkä ole ihan vielä valmis juurtumaan säännöllisiin työaikoihin ja vuokrattuun rivitaloasuntoon. Mitä siitä, että opintolainataakkani kasvaa tämän seikkailun myötä entisestään? Kun lainaa on jo valmiiksi astetta prameamman auton verran, on ehkä se ja sama, lisätäänkö laskuun vielä nahkaverhoilu ja muutama kromiosa. Elämän pääoman arvo kun ei kuitenkaan laske, vaan päinvastoin - maastoauton hinta notkahtaisi samalla hetkellä, kun ajaisin sen ulos autokaupasta.

Monta käytännön asiaa on vielä hoidettavana, niin ja tietysti syksyn opinnot, ennen kuin voin pakata reppuni ja suunnata kohti lauttarantaa, mutta olen hyvinkin luottavaisin mielin liikenteessä. Asioilla on ollut tapana järjestyä parhain päin tähänkin asti, ja uskon että sama trendi jatkuu edelleen. Huoletonna on hyvä olla!

Sama huolettomuus on hiipinyt muutenkin Tarton arkeen tänä syksynä. Koulussa on ollut niin leppoisaa, että aikaa on jäänyt myös sosiaaliselle elämälle. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja vahvistanut vanhoja tuttavuussuhteita, osallistunut osakuntatoimintaan ahkerammin kuin koskaan ja heittäytynyt spontaanisti illanviettoihin. Olen yhtäkkiä tajunnut sen, kuinka hieno yhteisö meillä täällä on. Minulla on täällä suuri suomalaisperhe, johon erilaisten kuvioiden kautta nivoutuu myös paljon muita kansallisuuksia: tietysti Viro, mutta myös esimerkiksi Saksa ja Espanja. Saman päivän aikana saatan syödä italialaista ruokaa, tanssia afrotanssia, kuunnella norjalaista musiikkia ja saunoa suomalais-saksalaisessa seurueessa. Pitkästä aikaa minusta tuntuu, että sydämeni on täällä, missä minäkin. Ja siitä sydämestä on vuosien saatossa kasvanut melkoisen sitkeä sissi. Vähän niinkuin se, mistä Juha Tapio laulaa.