Heipähei! Pitää varmaan tännekin raapustaa välillä jotain elonmerkkiä. Tenttejä on puskettu tasaisen tappavaa tahtia, vielä täytyisi muutama selättää ennen kesälomaa. Laajimmat tentit (virologia, parasitologia) nyt ovat minun osaltani onneksi jo takanapäin, mutta kyllä näissäkin vielä hommaa riittää. Ei tämä kevät varsinaisesti ole ollut mitenkään ylistepääsemättömän rankka, mutta kyllä sitä vaan kummasti alkaa jo väsymys painaa. Siihen tietysti liittyy lomantarpeen lisäksi myös kaipuu Suomeen. Onhan kevät täällä toki muutaman viikon edellä Suomeen nähden ja viime päivinä on ollut oikein mukavat säät, mutta...

Varma alkavan kesän merkki on suomalaisturistien invaasio kaupunkiin. Olen kokenut muutamia hyvinkin epätodellisen tuntuisia hetkiä. Lauantaiaamuna olin kahdeksan maissa mielestäni varhaisella aamulenkillä, ja vieläpä "toisella puolella" jokea, sillä suunnalla, jossa ei yleensä turisteja näy. Vaan niinpä sielläkin vaan parveili täti-ihmisiä kameroineen. Sunnuntaina suuntasin bodypump-tunnille aamupäivällä, ja keskustan halki kävellessä tuntui, että vähintään kahdeksan kymmenestä vastaantulijasta oli suomalaisia. Vaikka virolaiset eivät tunnetusti ole kovin palvelualttiita muutenkaan, niin tuntuu, että alkava turistikausi saa myyjät ja tarjoilijat entistäkin äkäisemmiksi. Puhun jo varsin sujuvaa eestiä, mutta toki suomalaisuuteni kuuluu siitä vahvasti läpi. Niinpä ääni kellossa muuttuu usein saman tien, kun avaan suuni. Eilen oli todellinen angstipäivä, kun kävin polkupyörähuollossa ja parissa optikkoliikkeessä. Alkoi melko vahvasti tuntua siltä, että lykkään aurinkolasien hankinnan Suomeen.

Näissä arkiympyröissä on jo niin tottunut kylmäkiskoiseen kohteluun, että positiiviset kokemukset tuntuvat sitten sitäkin paremmilta. Harmi vaan, että sitä yhtä hyvää kokemusta kohtaan saa sen seitsämän negatiivista. Onpahan taas monta perustetta kerrottavana kaikille niille kyselijöille, jotka ihmettelevät, miksei minulla jo ole virolaista poikaystävää. Tähänastisten taipaleeni perusteella olen kyllä jo valmis vetämään rajan täkäläisen koiran hankinnassa - siitä on sentään toivoa kasvattaa yhteiskuntakelpoinen yksilö. Pennut muuten ovat jo liki kuusiviikkoisia, eli elämme jännittäviä aikoja. 

Pentujenkatsomisreissuillani olen saanut tervetullutta irtiottoa elämään kaupungin keskustassa. Ensinnäkin oma elinpiiri on laajentunut taas hivenen, kun olen seikkaillut bussilla parinkymmenen kilomterin päähän pieneen taajamaan. Siinä ihan kyläkeskuksen ympärillä levittäytyvät perivirolaiset väiketalut, pienet maatilat, jollainen lähestulkoon jokaisen kaupunkilaisen vanhemmilla/isovanhemmilla/muilla lähisukulaisilla tuntuu olevan. Siellä on kasvimailla perunat ja sipulit siisteissä riveissä, kanat kuoputtavat pihamaata ja kuri koer istuu kettingin päässä koppinsa edessä. Joku ajelee kolhoosinaikaista traktoria, joku vie kahta lehmäänsä liekaan laiduntamaan. Seesteistä, idyllistä, kaunista, kuin aikamatka Sofi Oksasen kirjojen menneiden aikojen Eestiin. Kaiken modernin, kylmän ja kovan kaupunkilaisuuden takana on kuin onkin se vanaema, joka pakkaa viikonloppuvierailun päätteeksi kaupunkiin palaaville omenahillot, mehut, kananmunat ja hapankaalit mukaan. Sääli, jos rahan mahti pyyhkäisee pian tämänkin kulttuurin mennessään.

Nyt täytyy aloitella päivän urakkaa epidemiologian parissa. Kolmas vuosi on enää loppusilausta vaille paketissa. Aikamoista, huh.