Suomen tieliikenteeseen kuolee vuosittain paljon eläimiä. Rusakoita, supia, oravia ja variksia - ja kissoja ja koiria. Edesmennyt ukkini, poliisi, opetti, että vasikkaa pienempää ei väistetä. Autokoulun opettaja kertoi kauhutarinoita kuolonkolariin johtaneista oravien väistämisistä. Ja ihan aiheellisesti. Karua kyllä, mutta rahassa mitattuna ihmishenki on arvokkaampi kuin varpunen. Mutta kuka myöntää huolehtivansa, että tien laitaan jäävä eläin on todella kuollut?

Kollipoika Otto jäi auton alle heinäkuun aamuruuhkassa. Se ehti maata keskellä tietä hyvän tovin, ennen kuin paikalle vihdoin sattui ihminen, joka otti huolehtiakseen ruumiin siirtämisen syrjään renkaiden alle ruhjoutumasta. Kävi ilmi, että kissaressu ei ollutkaan kuollut, henki kulki vielä. Ystävällinen autoilijapoika lähti kuskiksi eläinlääkäriin. Huomattiin, että kissan vammat olivatkin yllättävän vähäiset: ainoastaan alaleuka oli murtunut. Eutanasian sijaan päätettiin kokeilla, miten kissa vastaisi hoitoon. Nesteytyksen ja lääkinnän avulla tila saatiin vakaaksi, leuka leikattiin ja kissa pääsi kotihoitoon. Muutamassa päivässä se virkistyi ja reipastui. Vedellä, lääkkeillä ja energiageelillä jatkettu, pehmoinen ruoka upposi vauhdikkaasti. Yleiskunto viittasi jo jonkin aikaa jatkuneeseen nälkäkuuriin ja ulkoilmaelämään. Ikäarvioksi annettiin noin yksi vuosi. Kissa oli äärimmäisen hellyydenkipeä heti alusta asti. Rähjäisestä ensivaikutelmasta huolimatta se ei siis ollut villikissa, vaan joku oli ainakin joskus rakastanut sitä. Alkuperäistä omistajaa ei koskaan löytynyt. 

Vammojen vaatiman lääkityksen takia kissaa ei voitu viedä löytöeläintaloon, joten kotihoitoa jatkettiin lakisääteisen 14 vuorokauden ajan. Tuosta ajasta reilun puolet Otto oli luonani toipumassa ja vahvistumassa. Kun kiinteä ruoka jo maistui ja jatkuva lääkitys loppui, Otto pääsi opettelemaan seuraelämää löytäjänsä luo. Toisen kissan jatkuva läsnäolo vaati alkuun harjoittelua, mutta pikkuhiljaa yhteinen sävel löytyi. Leuka vaati vielä korjailua, lisäksi kissalta poistettiin katkenneita hampaita ja se kastroitiin. Operaatioita tuli lopulta useampia. Löytökissalle kertyi kilohintaa, mutta sen alusta asti jatkunut elämänvimma ja luottamus ihmiseen antoivat pontta panostaa onnellisempaan tulevaisuuteen.

Monella kissalla käy huonompi tuuri. Oton onneksi koitui ihminen, joka välitti tarpeeksi. Sen historiasta ei tiedetä mitään, mutta mitä ilmeisimmin sillä on vielä jokunen yhdeksästä elämästään tallella. Otto elää ja hengittää, kehrää vimmatusti ja syö niinkuin viimeistä päivää. Vammat ovat parantuneet, ja edessä on toivon mukaan monta, monta vuotta täysipainoista tyytyväisen kissan elämää. Voinen siis todeta, että tällä tarinalla on Onnellinen Loppu.

Kiitos julkaisuluvasta ja kuvamateriaalista Oton ihanille emännälle ja isännälle!