Kesällä kaipasin tänne Viroon melkein kuin Juicen biisissä, mutta tämä oli taas yksi niistä päivistä, joina toivoisi voivansa vain mennä nukkumaan ja herätä aamulla kotomaan kamaralta. On jotenkin vaikea uskoa, miten modernin tietoyhteiskunnan etelänaapurissa voidaan olla näin jäljessä kehityksestä. 

Syksyn mittaan pitäisi kirjoittaa muutama kymmensivuinen referaatti, mutta yliopiston kirjaston tarjonta on niin heikkoa, että melkein itkettää. Artikkeli- ja gradutietokannoista on turha haaveilla. Kirjojakin saa lainattua vain, jos tietää tarkalleen, mitä on hakemassa, sillä kaikki lainattava materiaali on suljettujen ovien takana. Henkilökunta sitten kipittää hakemaan kirjoja sitä mukaa, kun asiakkaat kiikuttavat tiskille toivomuslappusiaan. Kaipaan Viikin tiedekirjaston hyllyrivejä ja internettietokantoja.

Terveydenhuoltojärjestelmä on tässä maassa myöskin käsittämättömän hankalasti tavoitettava. Yliopistollisen sairaalan polilta ei enää ilmeisesti saa rokotuksia ilman parin kuukauden odottelua. Täytyi siis hakeutua perhelääkärille. Netistä löytyi puhelinnumero, josta neuvottiin toinen puhelinnumero, josta kehotettiin etsimään tietoa samaiselta internetsivulta, josta lähdettiin liikkeelle. Lopulta selvisi, että perhelääkäri täytyy valita itse, ja sen voi tehdä ainoastaan paikan päällä perhelääkärikeskuksessa. Siellä neuvottiin infoluukulta toiselle luukulle, jossa vilautettiin henkilökorttia, allekirjoitettiin henkilötietolappu ja valittiin kahdesta vaihtoehdosta se lääkäri, jolla oli vaikeamman kuuloinen sukunimi. Sitten jälleen infotiskille, jossa selvisi, että ajanvaraus tehdään puhelimitse suoraan perhelääkäriltä. Puhelinaika oli luonnollisesti jo tältä päivältä ohi, joten ei kun vain ensi viikkoa odottelemaan. Vielä jäi hieman epäselväksi, onko itse vastaanotto sentään samassa talossa kuin rekisteröitymispaikka. Potilastiedot säilytetään luonnollisesti pahvisissa kansioissa ja ajanvarauksesta pidetään kirjaa ihan manuaalisesti paksuun nahkakantiseen kalenteriin...

Päivä alkoi kyllä ihan lupaavasti. Tein aamulla kaalilaatikon, kuurasin keittiön tiptopkuntoon ja viimeistelin turkiseläinkurssin ruokintataulukon laskelmat. Kaikki matkan varrelle kerääntyneet mutkat kuitenkin latistivat tunnelman, ja tämänhetkinen olotila on lähinnä vetämätön. Onneksi nyt on sentään kolulun puolesta hetki aikaa huilata. Tällä viikolla oli kaksi koetta: anatomiassa urosten genitaalit ja fysiologiassa veri. Ensi viikolla leikellään kohtuja ja utareita.

Panin alkuviikosta vireille ensi kesän harjoittelupaikan etsinnän. Palan jo halusta päästä lypsylle ja poi'ittamaan. Onneksi opiskelu muuttuu vähitellen konkreettisemmaksi. Fysiologian harjoituksissakin rei'itettiin aluksi vain omia sormiamme, mutta viime viikolla pääsimme seuraamaan verinäytteen ottoa hevosen kaulalta.

Elämä täällä rytmittyy viikko kerrallaan: tästä viikosta kun selviän, tulee viikonloppu. Miltei joka viikolle riittää haastetta suuntaan tai toiseen; jos ei tenttejä, niin politiikkaa tai henkistä kuormaa ainakin. Varovaisen optimistisesti saa suunnata katsetta myös tulevaisuuteen. Neljän viikon päästä pääsen Suomeen eläinlääkäripäiville. Maksalaatikkoa ja maitokaakaota. Ymmärrettävää kieltä. Itsetunnon kohotusta, kun kaduilla kulkiessa ei saa osakseen halveksuvia katseita. Toimivaa joukkoliikennettä. Ihmisen logiikalla järjestettyjä marketteja. Hyvänmakuista vesijohtovettä. Leffateattereita, joissa pyörii enemmän kuin kaksi elokuvaa kerrallaan...

Pieniä elämän ylellisyyksiä. Niistä tulee kummallisen tärkeitä, kun arjen perusturvallisuus on hatarampi kuin ennen. Harvat tärkeät sosiaaliset kontaktit ovat skype-puhelujen varassa. Olemisesta on kadonnut huolettomuus. Alitajuisesti olen koko ajan hieman varuillani, sillä joka päivä joudun jännittämään tilanteita, joissa on väärinymmärtämisen vaara. Fyysisesti olen vain vähän niinkuin leikisti ulkomailla, mutta henkisesti olen kovin kaukaisessa kulttuurissa - nuoren, horjuvin jaloin seisovan yhteiskunnan keskellä.

Täällä oleminen vaatii välillä aika paljon asennetta. Joskus ennen en ehkä olisi uskonut, että minussa voi olla näin paljon voimaa. Ikävä kyllä sillä voimalla taitaa olla pidemmän päälle taipumus muuttua kyynisyydeksi. Kunpa pystyisin säilömään sisälleni edes pienen hivenen sitä pehmeyttä, joka mahdollistaa inhimillisyyden ja hellyyden.

1958001.jpg
(Kettu kuvattu Elistveren eläinpuistossa syyskuussa -08)