Viime keskiviikkona suunta oli ylläoleva. Syksyn eka Suomen reissu oli käsillä nopeammin kuin uskoinkaan. Syyskyy meni ohi hujauksessa, mutta onneksi ihan mukavissa merkeissä. Koulun alku on ollut työtahdiltaan sopivan leppoisaa, joten aikaa ja energiaa on riittänyt kerrankin myös muihin pyrintöihin. Otin tämän syksyn henkilökohtaiseksi tavoitteekseni elämänhallinnan, tai ehkä oikeammin elämänlaadun kohentamisen. Viime vuoden jäljiltä energiavarannot olivat niin tyhjillään, että kesäkin kului aika pitkälti palautuessa. Nyt olen nautiskellut hyvistä yöunista, ystävien tapaamisesta, liikunnasta ja koiraharrastuksista täysin siemauksin. Kaikki ylimääräiset velvollisuudet olen pyrkinyt jättämään minimiin.  Ainakin toistaiseksi se on onnistunut varsin hyvin.

Syksyn lukujärjestys on tänä vuonna kovin luentopainotteinen. Opiskelemme elintarvikehygieniaa eri näkökulmista, tieteellistä kirjoittamista, oikeuseläinlääketiedettä, kalojen sairauksia ja eksoottisia eläimiä. Ihan mielenkiintoista, vaikkakin hieman kuivakkaa. Kuitenkin sopivan rentoa, että pääkoppa pysyy järjestyksessä. PItkästä aikaa olen jaksanut suoda muutaman ajatuksen myös tulevaisuuden suuntaan, ja olenkin alkanut järjestellä mahdollista ulkomaanvaihtoa ensi kevääksi. Tästä kirjoittelen lisää myöhemmin - toivottavasti mahdollisimman pian. En vain halua vielä riemuita asiasta, ennen kuin lopullisesta hyväksynnästä on mustaa valkoisella.

Suomessa osallistuin viikonloppuna todella mielenkiintoiselle kurssille entisellä työpaikallani. Kuunteluoppilaana toki, kun mitään lääkintälupia ei vielä takataskussa ole, mutta kuitenkin olo oli kurssilla ja sen jälkeen yllättävän asiantunteva. Näköjään tämän ammatillisen itsetunnon kehittymiseen kuuluu luontainen aaltoliike. Välillä tuntuu, että opittavaa on vielä ihan liikaa, että tässä pystyisi ikinä hyppäämään työelämään, mutta onneksi näitä hyviäkin fiiliksiä mahtuu joukkoon.

Koska kurssi pidettiin viikonloppuna ja sain kouluhommani urakoitua kerrnakin hyvissä ajoin torstaina pois alta, vietin perjantaina ulkoilupainotteisen vapaapäivän. Pakkasin eväät reppuun ja koirat autoon ja ajelin yhteen ehdottomista suosikkipaikoistani maailmassa. Sää oli mitä parhain ja sielu lepäsi maisemissa.

Näillä samoilla kallioilla olen taapertanut alle kouluikäisestä asti. Olen retkeillyt, leireillyt, oppinut ja opettanut elämää, valvonut pakkasyössä tähtitaivaan alla ja nukkunut teltassa, laavussa, riippumatossa. Uskonut ja toivonut, rakastunut ja rakastunut. Itkenyt ilosta ja surusta. Pettynyt maailman vääryyksiin ja silti luottanut elämään. Kasvanut aikuiseksi ihan huomaamattani.

Reissuseura on vaihtunut vuosien varrella moneen kertaan. Näköjään nyt on tultu tähän pisteeseen, että parhaat ystäväni ovat näitä rakkaita karvajalkoja. Parempi niiden kanssa on kulkea, kuin ihan yksinään.

Välillä on varsin terapeuttista havahtua huomaamaan, että kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen minä olen silti yhä edelleen minä. Että kaikkien ojanpohjien koluamisen jälkeen on mahdollista taas päästä jälleen polulle. Katsoa sinne valoon ja aurinkoon, myötätuuleen, ja nähdä että tie edessä on auki. Taivaltaa eteenpäin, vaikka sitten vain se kuuluisa päivä kerrallaan.

Pakko se on myöntää - eikä se varmaan tule enää kenellekään yllätyksenä - että reppu on välillä ollut melkoisen raskas kantaa. Tällä hetkellä se tuntuu kuitenkin yllättävän kevyeltä. Ehkä olen osannut jättää turhia kantamuksia pois tai sitten olen vain vahvistunut matkan varrella. Niin tai näin, juuri nyt on mukava kulkea.

Kuluva syksy on se viimeinen kokonainen Tartossa vietetty. Jos suunnitelmat toteutuvat ja ja keät menee muilla mailla, on jäljellä enää hajanainen kuudes vuosi, jolloin iso osa ajasta kulunee harjoitteluissa Suomenkin puolella. Ajatus tästä on yhtäaikaa haikea ja riemuisa. Vaikkei minulla olekaan mitään valmiita suunnitelmia tulevaisuuden varalle, alkaa tuntua siltä, että se Tarton jälkeinen elämä on oikeasti vielä tulossa. Ja tällä hetkellä siitä elämästä tuntuu olevan tulossa aika mukava.

Juuri nyt ei ole edes väliä, kuka sitä elämää kanssani jakaa. Koirat täyttävät erinomaisen hyvin sitä pahinta sydämen tyhjyyttä, mutta ehkä on syytä pitää optio auki myös sille, että tähän rinnalle vielä löytyy myös joku kädellinenkin. Sitten joskus, kun aika on kypsä ja taivaankappaleet kohdillaan...