Tuntuu, että tämän kesän lähetessä loppuaan aika moni ympyrä sulkeutuu. Ensimmäinen kesä oman alan töissä, mahdollisesti viimeinen kesä lapsuudenkodissa, prekliinisen vaiheen loppu opinnoissa ja vastaavasti kliinisen vaiheen alku. Henkisen kasvun ja ammatillisen identiteetin kehittymisen kesä. Toisaalta jälleen yksi yksinäinen kesä, toisaalta rakkaudentäyteisin kesä aikoihin. Ensimmäinen kesäni kahden koiran omistajana.
Tapasin alkukesästä eräissä syntymäpäiväjuhlissa portugalilaisen naisen, joka on asunut jo useamman vuoden Suomessa. Hän kummasteli sitä, kuinka paljon täällä on kissoja ja koiria, ja kuinka tärkeitä ne ovat omistajilleen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi joku haluaa omistautua lemmikkieläimilleen niin paljon, ettei voi jäädä ylitöihin tai lähteä iltarientoihin. Hän arveli, että eläinten omistajat pakenevat ihmisten välistä kanssakäymistä luomalla läheiset välit karvaisiin kavereihin - että heidän elämänsä olisi jotenkin tyhjää ja sosiaalisesti vajavaista.
En tuolloin jaksanut ruveta sen kummemmin argumentoimaan aiheesta, vaikka olinkin eri mieltä. Huomasin sittemmin, että ilmoille heitetty ajatus on seurannut minua alitajunnassani sen jälkeen. Oikeat sanat vain ovat hakeneet muotoaan. Tänään näin elokuvan "Hachiko - tarina uskollisuudesta" ja sen äärellä kyyneleitä pyyhkiessäni tämä teksti vihdoin vaati päästä ulos.
Minun on pakko myöntää, että suhteeni koiriini on viime vuosina muuttunut varsin rationaalisesta enemmän emotionaaliseen suuntaan. Asiassa on taatusti osuutensa sillä tosiseikalla, etteivät ihmissuhdekuvioni ole olleet erityisen voitokkaita tänä samaisena aikana. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on edes koirat lähelläni, mutta ei kai sen tarvitse sulkea pois mahdollisuutta rakastaa toista ihmistä? Minulle koirien läsnäolo on enemmänkin syvää ystävyyttä kuin rakkautta sanan varsinaisessa merkityksessä. Rakkaita ovat, tietenkin, mutta erilaisella vivahteella kuin ihmiset.
En pysty allekirjoittamaan väitettä, että toveruus eläimen kanssa olisi vähemmän arvokasta kuin suhde läheiseen ihmiseen. Uskaltaisin jopa väittää, että ensiksi mainittu on muodoltaan puhtaampaa. Eläimet ovat mestareita aistimaan todelliset tunteet, joten kumppanuus perustuu väkisinkin rehellisyyteen. Pelkistäminen voisi tehdä joskus hyvää ihmissuhteillekin. Liika analysointi kun tekee asioista helposti vain entistä monimutkaisempia.
Ehkä tärkein asia, mitä eläimet ovat minulle opettaneet, on kärsivällisyys. Pienet, harkitut askeleet vievät varmimmin kohti toivottua lopputulosta. Toisaalta hulluttelukin tekee terää sopivina annoksina. Koirakin osaa nauraa, ja sen ilo on helposti tarttuvaa sorttia. Ainakin enimmäkseen - joillakin koirilla on sitä hauskempaa, mitä märemmäksi ja haisevammaksi se on itsensä ehtinyt rymytä...
Nautin myös koirankoulutuksen mukanaan tuomista haasteista. Vaikka kilpailuviettini ei ole kovin kummoinen, on ilo oppia uutta ja kehittää suhdettaan koiran kanssa. Yhteiset onnistumisen elämykset, tulivatpa ne sitten kotipihalla, agilityradalla tai näyttelykehässä, hitsaavat koiraa ja ohjaajaa entistä tiukemmin yhteen. Lukemattomat lattioilta siivotut pissalätäköt ja pennun naskalihampaiden jäljet käsivarsissa unohtuvat sen siliän tien, kun koira painaa päänsä syliin ja katsoo juuri oikealla tavalla vetoavasti suoraan silmiin.
Kaikkein parasta on silti se uskollisuus ja luottamus, jota eläintarinat toisensa jälkeen toistavat. Minä tunnen kaikista vahvimman siteen itseni ja koirani välillä silloin, kun välillämme ei ole talutushihnaa. Sitä ei tarvita, koska sydämemme on kytketty toisiinsa. Ja se, hyvät ystävät, on vahvin side kaikista.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.