Tartossa on kesä. Sain tänään suoritettua viimeisen anatomian välikokeen ja englannin home reading appointmentin. Enää on jäljellä anatomian loppueksami perjantaina. Ei tässä liikaa aikaa jäänyt lukemista varten, mutta pakko se on yrittää. Kesätyöt alkavat heti kesäkuun alussa, joten aikaa uusintatenteille ei ole.

Laivaliput on varattu ensi viikon tiistaille. Tuntuu oudolta ajatella, että viikon päästä lähden täältä pois. Tosin vain muutamaksi kuukaudeksi, mutta silti. Kaupunki alkaa olla kauneimmillaan, koulukiireet helpottavat. Sitäpaitsi tunnen Tarton koko ajan enemmän ja enemmän kodikseni. Täällä on hyvä olla.

En voi uskoa, että ensimmäinen vuoteni täällä on lopuillaan. Ensimmäinen lukuvuoteni eläinlääkiksessä. Aika on mennyt käsittämättömän nopeasti. Kun tulin tänne viime vuonna elokuun puolivälissä, osasin vain muutaman sanan eestin kieltä, enkä ollut viettänyt tässä maassa kuin yhden ainokaisen päivän, senkin Tallinnan turistirysissä. Nyt, aivan yhtäkkiä, puhun jo sujuvaa eestiä, tunnen kaupungin kadut paremmin kuin taskuni ja ainakin luulen ymmärtäväni jotain paikallisesta kulttuurista ja täkäläisten ihmisten mentaliteetista. Lisäksi tiedän jo aika paljon siitä, mitä eläimen sisällä on. Mielestäni ihan hyvä saldo vajaalle 10 kuukaudelle, etenkin kun ottaa huomioon sen, että olen muuttanut täällä jo kahdesti, tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin ja viettänyt ajoittain aika vilkastakin opiskelijaelämää. Nämä kaikki lienevät sitä kultaista nuoruutta, mitä joskus kiikkustuolissa muistelen tippa linssissä. Voin kyllä valehtelematta sanoa, että kulunut vuosi on ollut elämäni parasta aikaa!

Tietysti matkassa on ollut mutkiakin. Syksyllä meni hurjasti energiaa jo siihen, että yritti ymmärtää jotakin luennoilla. Pikkuhiljaa kielitaito parani niin paljon, että myös muistiinpanojen tekeminen onnistui. Pää oli hetkittäin pyörällä kaikkien paperiasioiden kanssa: oleskelulupa, osoitteenmuutos, yliopistoon rekisteröityminen, opiskelijakorttihakemukset, vuokrasopimukset jne. Onneksi kurssikaverit olivat apuna. Meidän vuosikurssin suomalaisista on muodostunut aivan mahtava porukka, kuin suuri perhe, jossa aina jollain muullakin on tylsää tai nälkä. Tai luentomuistiinpanot hukassa...

Sain koirani pidettyä hengissä ja hyvinvoivana, vaikka läheltä piti -tilanteita on sattunut kohdalle vähän liian monta. Irtokoirat ja lasinsirut ovat melkeinpä osa jokapäiväistä elämää, mihin on ollut pakko tottua.

Parisuhde oli ja meni. Kaikilla ei ole kanttia kaukosuhteeseen. Moni kurssikavereista on kyllä todistanut, että suhde voi kestää ja kukoistaa, vaikka välissä olisikin useampi sata kilometriä. Internet helpottaa yhteydenpitoa, mutta ei korvaa fyysistä läheisyyttä. Koiran tai kissan voi onneksi kaapata kainaloon aina silloin, kun siltä tuntuu.

Kolme yötä viimeiseen tenttiin. Pian olen Suomessa. Vielä on sentään viikko aikaa nauttia iltakävelyistä Toomemäellä, pitkistä lenkeistä Emajõen rannoilla, Wernerin ja Pierren leivosvalikoimista,  ravintolaillallisista ja oman kodin rauhasta. Onneksi pääsen syksyllä tänne takaisin!