Sataa. On satanut koko viikon. Ei ole juuri huvittanut lenkkeillä, toisaalta eipä olisi ollut aikaakaan. Maanantaiaamuna edessä oleva viikko kaikkine velvollisuuksineen ahdisti. Selvisin sentään - jos nyt en aivan suunnitelmien mukaan, niin hengissä ainakin.

Keskuslämmitys on hankalana, tai sitten en vaan muista kesän jälkeen patterin säätämisen jippoja. Huone on joko vähän turhan viileä tai liian lämmin. Yöllä viileys ei haittaa, koska nukun paremmin, mutta päiväsaikaan ei ole kivaa jos lukiessa paleltaa. Onneksi koira tykkää pötköttää kyljessä. Trimmasin sen eilen agilitytreenien jälkeen lyhyempään turkkiin vielä, kun ehdin ennen mahdollisen talven tuloa.

Perjantaina kävin äänestämässä. Kuntaliitos ja muut politiikkakiemurat eivät niinkään olisi houkuttaneet, mutta tuntui niin pramealta päästä Suomen kunniakonsulaattiin äänestämään, että täytyihän sitä kokeilla. Ja toisaalta tuntui hyvältä tukea kotikylän edustajaa.

On se kyllä jännä, miten tärkeäksi synnyinseutu muuttuu, kun sieltä lähtee tarpeeksi kauas pois. Vai onko se aikuiseksi kasvamista, että alkaa muistella ja kaivata lapsuuden turvamaisemia? Kotini on nyt täällä ja pidän tästä kaupungista, mutta silti minua lämmittää ajatus siitä, että pääsen pian muutamaksi päiväksi hengittämään karamellitehtaalta tuoksuvaa ilmaa ja kulkemaan pitkin tuttuakin tutumpia polkuja.

Uskon, että minuun jää jälkiä paitsi kohtaamistani ihmisistä, myös paikoista, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet minua. Toki olen poiminut mukaani myös fyysisiä muistoja Jäämeren ja Atlantin rannoilta, auringon punaiseksi paahtamasta Afrikasta ja pohjoisen tuntureilta, mutta tärkeimmät muistot ovat kuitenkin niitä, jotka ovat sisälläni. Pohjoisranskalaisesta rannikkokylästä, Kevon luonnonpuistosta ja Tarton mukulakivikaduista on tullut osa minua, ne ovat vaikuttaneet siihen, kuka minusta on tullut. Kun päivät, viikot ja vuodet vaihtuvat, kasvan kokonaisemmaksi niistä paloista, joita tavoitan matkani varrella. Tärkeää ei silti ole lopputulos, vaan prosessi, jonka myötä se syntyy.   

Täällä olen oppinut elämään viikon kerrallaan. Keskityn suoriutumaan yhdestä, sitten valmistaudun toiseen. Opiskelu kävisi liian uuvuttavaksi, jos stressaisin elämääni kuukausien päähän. Jokainen suoritettu välikoe, tentti tai kurssi on pieni askel eteenpäin kohti eläinlääkäriksi, loomaarstiksi, valmistumista. Mitä sen jälkeen? En tiedä. Ehkä palaan Suomeen, teen sijaisuuksia, maksan opintolainojani takaisin, saan vakituisen viran. Ehkä jatkan matkaani jonnekin toisaalle. Jatko-opintoja, vapaaehtoistyötä? Ehkä en ole vielä valmis tietämään, mitä haluan sitten joskus. Nyt on tärkeintä tämä hetki.

Koira kuorsaa peiton alla. Taitan vielä yhden rivin kotikylän suklaalevystä. Kaivelen anatomian kirjat esiin - jälleen kerran. Tämä on sitä, mitä haluan. Juuri nyt olen levollinen.