Täällä ollaan, Tartossa taas. Tai on oltu jo pari viikkoa. Kirjoittelu on vain jäänyt kaikenmoisten projektien tiimellyksessä.

Antoisan, ihanan ja opettavaisen klinikkakesän jälkeen suuntasin karavaanini kanssa kohti etelää intoa puhkuen. Opintojen kliininen vaihe alkaisi viimein, lopultakin päästäisiin oikeaan asiaan. Nyt parin viikon harhailun jälkeen siitä energiasta ei ole jäljellä kuin vaatimattomat rippeet. Lukukausi on alkanut onnahdellen, koululla on ollut ongelmia atk-järjestelmien kanssa ja kursseille rekisteröityminen on pahasti myöhässä. Luennoista on saatu käyntiin vasta osa, ja luppoaikaa jää vähän liikaa. Toki tämän ajan voisi käyttää tehokkaasti hyväkseen kertaamalla aiemmin opittua ja selaamalla uutta materiaalia, mutta kun sitä uutta materiaalia ei ole. Kirurgian kirja antaa odotuttaa itseään, on kuulemma loppu maahantuojalta.

Tämän syksyn kurssien luennoitsijat ovat harvinnaisen masentava porukka, joiden on pakko yrittää pönkittää egonsa rippeitä kyykyttämällä opiskelijoita mielensä mukaan. Luennoilla on pakko käydä, mutta ilmapiiri siellä ei ole todellakaan kannustava. Oma pääkoppa kehittelee antipatioita ja kieltäytyy omaksumasta mitään uutta informaatiota. Neulon lyhyellä pyöröpuikolla salaa pöydän alla, jotta aika kuluisi nopeammin. Täyspitkän luentopäivän jälkeen on kiire kotiin koiria ulkoiluttamaan. Illalla olo on kuin vappupallolla juhannuksena. Ilmat pihalla, väsynyt ja ruttuinen.

Nelosvuosi on kuulemma vaativin tässä laitoksessa. Välitenttejä ja muuta sälää on tiedossa paljon. Laajoja kursseja työnnettynä liian ahtaaseen tilaan. Tenttiin ehtii juuri ja juuri opetella ulkoa luentomateriaalit, ei toivoakaan lukea mitään syventävää, oppimista ja ymmärtämistä tukevaa, ammattiin valmistavaa. Näin olen kuullut kerrottavan. Jostain pitäisi raapia kokoon riittävästi virtaa edes vähimmäisvaatimuksien täyttämiseen.

Samaan aikaan pitäisi pystyä suunnittelemaan elämää eteenpäin. Ensi kuun puolivälissä umpeutuu hakuaika ensi kesän Erasmus-vaihtoon. Iso osa meistä EMÜn suomalaisista hakeutuu nelosen jälkeiseksi kesäksi Suomen puolelle yliopistolliseen klinikkaharjoitteluun. Olin jostain syystä siinä käsityksessä, että harjoittelut kestäisivät vain puolitoista kuukautta, mutta kävi ilmi, että kokonaiskesto onkin 14 viikkoa: 7 pieneläimiä ja 7 tuotantoeläimiä. Koko kesä Helsingissä? En oikein tiedä. Toki olisi periaatteessa mahdollista suorittaa vain osa harjoittelusta Suomessa, mutta silloin jäisi ilman Erasmus-rahoitusta. Toisaalta mieli tekisi hakeutua jonnekin ihan muualle: Norjaan, Ranskaan tai vaikka Espanjaan, mutta jos tämä vuosi vetää jo muutenkin burnoutin partaalle, niin jaksanko tsempata koko ensi kesän vieraassa maassa ja vieraalla kielellä?

Fiilikset eivät siis ole mitenkään huipussaan tällä hetkellä. Yritän kyllä parhaani mukaan olla huolehtimatta liikoja. Keskittyä suoriutumaan eteenpäin pieni askel kerrallaan. Muistaa pysähtyä olemaan läsnä tässä hetkessä. Siihen minulla on onneksi yksinkertainen lääke, jota myös villaksi kutsutaan.

Vietin yhden loppukesän illan kehräyskurssilla ja tulen vähitellen tutuksi värttinän kanssa.

Joskus euforiaan riittää yhdistelmä täydellinen lanka - ihana neuleohje - uutukaiset puikot.

Kirjoittelen taas kuulumisia, jahka sopivalle mielelle satun. Siihen saakka toivon kaikille lukijoille kirpakoita syyssäitä ja jotakin lämmintä ja pehmeää elämään - oli se sitten karvainen kaveri tahi kaulaliina. Mutta siihen tulokseen olen itse päätynyt, että ihmisen iho kaipaa hyvää ja hellää kosketusta edes sillon tällöin.