Tämä viimeinen blogipostaus on antanut odottaa itseään: että aika olisi kypsä, että minulla olisi jotakin valaistunutta ja tyhjentävää sanottavaa, että voisin auvoa hehkuen naputella sanoiksi sen tunnemyrskyn, jota odotin.

Tosiasia on, että sitä aikaa ei koskaan tullut, eikä tule. Siis sitä hetkeä, jolloin tietäisin tulleeni maaliin, jolloin kaikki olisi tässä.

Toki niitä läheltä piti –hetkiä on paljon. Jokunen viikko sitten rokotin koiranpennun, jonka olin kolme kuukautta aiemmin leikannut sektiolla tähän maailmaan. Jonakin toisena päivänä sain tuntea riemua siitä, että välilevytyrästä toipuva koira oli alkanut saada jälleen lihasmassaa takajalkoihinsa. Ja taas toisena päivänä sain vilpittömän kiitoksen asiakkaalta, jolle jouduin kertomaan ikäviä uutisia ja kääntymään viranomaisten puoleen.

Niin pieniä, mutta niin valtavan merkityksellisiä hetkiä; hetkiä jotka muistuttavat minua siitä, että olen edelleen oikealla polulla.

Sillä vaikka näennäisesti saavutin erään päätepisteen ja maaliviivan elämässäni, on totuus se, että tämä matka ei siihen päättynytkään. Tuli kyllä fanfaareja ja kuohujuomaa ja lukemattomia halauksia, mutta se oli hetken hurmiota. Oli jatkettava eteenpäin, vaikkakin vapisevin jaloin ja osin umpeenkasvaneella polulla. Tienraivaus- ja tutkimusmatkahommat odottivat.

Kevät ja kesä sujuivat näin jälkikäteen ajatellen aika lailla omalla painollaan. Luin tentteihin, koska niin kuului tehdä, suoritin viimeiset kirjalliset työt ainakin lähes aikataulussaan, läpäisin lopputentit keskivertoarvosanoilla, koska numeroillahan ei enää ollut mitään väliä. Aika pitkään kuljin kuin sumussa. Talven taakka vaati verojaan pitkälle kesään.

Tuli sekin päivä, kun Evirasta tuli virallisen näköinen kirje: päätös eläinlääkäriksi laillistamisesta. Oli keitettävä vielä yhdet kakkukahvit, ihan vaan koska olihan siinäkin aihetta juhlaan.

Työt aloitin heti kun vain mahdollista, sillä samalla tutulla klinikalla. Tunsin epävarmuutta ja onnistumisen hetkiä, opin jatkuvasti uutta, mutten siltikään tarpeeksi. Jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että tässä ammatissa oppiminen ei lopu koskaan.

Päädyin isojen kysymysten äärelle ja kesän ainoa lomaviikko osui erinomaiseen saumaan. Otin koirani, rinkkani ja ystäväni matkaan ja suuntasimme Sallan ja Kuusamon korpimaille hakemaan voimaa ja viisautta ikihonkien huminasta, könkäiden kohinasta ja vaeltamisen vapaudesta. Luulimme ylittävämme fyysisen jaksamisen rajat, mutta opimme, että mieli on valmis luovuttamaan ennen kuin kropasta loppuu puhti.

Palasin arkeen, sain kutsun työhaastatteluun, sain työtarjouksen ja päätin uskaltaa. Alkoi asunnonmetsästys ja laatikoiden pakkaaminen. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Ja sitten tulevat ne jäähyväiset. Paistan huomiseksi läksiäiskakkua, vaikken oikein vielä edes tajua, että huomenna on toistaiseksi viimeinen työpäiväni tuossa kallisarvoisessa työyhteisössä. Ilman näitä ihmisiä en ehkä olisi päässyt tähän asti, mutta nyt on tullut aika vaihtaa maisemaa. Pian aloitan työt kaupungissa, jossa en ole vielä koskaan asunut, mutta josta olen kuullut pelkkää hyvää. Sitä ennen urakoin vielä Eviran lainsäädäntökurssin parissa ja matkustan Viron eläinlääkäripäiville kuuntelemaan luentoja ensimmäistä kertaa eläinlääkäri-lappu rintapielessäni.

Jätän ihan pian jäähyväiset kodille, kotikaupungille, ystäville ja kavereille, perheelle ja tutuille maisemille. Uudessa asuinpaikassani, josta toivottavasti tulee nopeasti koti, on avara taivas ja merituuli. Ennen lähtöäni minulla on kuitenkin loputtoman pakkaamisurakan lisäksi myös eräs vielä tärkeämpi tehtävä.

En ole ennen oikein osannut uskoa etiäisiin tai muihin vanhan kansan viisauksiin, mutta viimeisen vuoden aikana olen parikin kertaa kokenut jotakin sellaista, mitä ei käy täysin selittäminen sattuman kautta. Viime yönä uneeni tuli merkityksellinen vieras: pieni musta koira palasi luokseni, vaikka unessakin tiesin sen kuolleen. Äitini arveli unessa sen ”potkineen hiekat päältään” ja tulleen meitä katsomaan. Se käyttäytyi rauhallisen ja tyytyväisen koiran tavoin ja totesin sen olevan onnellisemman oloinen kuin pitkään aikaan eläessään. Aamulla oloni oli tyyni ja tunsin tehneeni oikean päätöksen silloin puolisen vuotta sitten. Tuli vahva tunne siitä, että surutyössä on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Ennen muuttokuormani lähtöä käyn sirottelemassa rakkaimpani tuhkat yhteiseen lempipaikkaamme maailmassa, siihen metsään, jonne aina palaan.

On aika jättää jäähyväiset myös tälle päiväkirjalle. Sadas kahdeskymmenes yhdeksäs kirjoitus olkoon se viimeinen, jonka myötä niin kliseisesti käännän uuden lehden elämässäni. Se uusi sivu on vielä puhtaanvalkoinen, ja sen kirjoitan vain itseäni varten.

Haluan vielä kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitani: teitä hiljaisia sekä puumerkkinsä jättäneitä. Kaikille teillekin toivon sisua, rohkeutta ja lempeyttä – niitä samoja voimavaroja, joilla itse olen selvinnyt tähän saakka. Muistakaa, että suorin tie ei ole se ainoa tie, ja että elämässä on harvemmin oikeita tai vääriä valintoja. Älkää suotta kiirehtikö, vaan nauttikaa matkanteosta. Huolehtikaa siitä, että teillä on rinnallanne hyvä ystävä ja repussa ravitsevat eväät.

 

Uskaltakaa elää niin, että ei tarvitse kiikkustuolissa katua tai vanhainkodissa valehdella: niin, että auringonlaskun aikaan voitte tuntea kiitollisuutta siitä, että saitte elää tämänkin päivän.

Kuvat Karhunkierrokselta elokuulta 2013.