No niin. Pieni ikuisuus taas vierähtänyt siitä, kun viimeksi istahdin tämän sorvin ääreen. Tässä välillä on tapahtunut ihan hurjan paljon - niin paljon, että on aika hankalaa edes yrittää jäsentää sitä jotensakin järkeenkäypään muotoon. Norjasta on palattu Suomeen, vitosvuoden klinikkaharjoittelut on suoritettu ja valvontaeläinlääkäriharjoittelu on parhaillaan käynnissä. Elämä on taas palannut illuusionomaisesta suurkaupunkichillailusta leppoisampaan omakotitalo-oleiluun; metsäseikkailuihin ja pihalla puuhasteluun. Norjan reissu oli valtava kokemus. Siis hurjan hieno ja opettavainen ja ihana, mutta se suurin ja tärkein juttu on se, että jotain pääni sisällä tuntuu loksahtaneen kohdilleen. Kuulostaa varmaan epäilyttävältä ja hullulta, mutta siltä minusta tuntuu! Sillä pitkästä aikaa oloni on rauhallinen, tyyni, seesteinen. Itsevarma ja tyytyväinen. 

Yksi iso tekijä tässä muodonmuutoksessa lienee se, että tänä kevätlukukautena minulla ei ollut yhtään tenttiä. Sain keskittyä kaikessa rauhassa uuden tiedon omaksumiseen ja ammentaa oppia itseäni, en luennoitsijaa varten. Sain syventyä alan kirjallisuuteen oman kiinnostukseni ja voimavarojeni mukaan ilman vieressä tikittävää kelloa tai takaraivossa nakuttavaa omaatuntoa. Mutta mikä tärkeintä, minulla oli oikeasti vapaa-aikaa. Aikaa puuhastella omia juttuja, koluta koiran kanssa puistoja ja puronvarsia. Aikaa neuloa, tuijottaa televisiota, lukea pokkareita juuri silloin kuin haluan. Aikaa prosessoida kesken jääneitä kriisinpoikasia ja rakennella uudelleen sellaista aikuistuneempaa minäkuvaa. Kyllä yksinäisyys välillä ahdisti, ja avoin tulevaisuus ja menneiden vuosien katkerat kolhut. Mutta jotenkin pikkuhiljaa asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin ja moni umpisolmu aukeni. Oli jotenkin eheyttävää tajuta, että kaiken painolastinkin alta voi selvitä taas jaloilleen. Vasta nyt alkaa valjeta, kuinka kokonaisvaltaisen rankkoja opiskeluvuodet Virossa ovat olleet. Nyt, kun loppu jo alkaa häämöttää, olo on melkoisen helpottunut. En minä kadu opiskelemaan lähtöä, mutta ehkä, jos olisin tiennyt mitä edessä on, olisin saattanut valita toisin. Ihan vaan siitä pelosta, ettei minusta olisikaan ollut tähän. Mutta nyt tiedän, että on - minä tulen voittamaan tämän taistelun.

Sain Oslon reissusta paljon uusia ystäviä ja ennen kaikkea valtavasti hienoja kokemuksia. Henkilökohtaisesti yksi tosi tärkeä juttu liittyi musiikkiin. Uskaltauduin mukaan naistenpäivän kansanmusiikki-iltamiin soittamaan, esiintymään ja erään paikallisen suosikin keikkaa seuraamaan. Sain jopa kokeilla hardanger-viulua ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että vielä jonakin päivänä hankin sellaisen ihan omaksi. Oslossa oli muutenkin ilahduttavan paljon kulttuuritapahtumia, joihin olisin ilolla osallistunut enemmänkin. Pääpaino reissussa oli kuitenkin opiskelulla ja pitkät klinikkapäivät vaativat veronsa iltasella.

Pyrin heittäytymään ennakkoluulottomasti myös sellaisiin touhuihin, jotka ehkä ensituntumalta eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta. Yksi hyvä esimerkki oli Holmenkollenin kisat: en ole mikään suuri urheilun ystävä, mutta lähdin kuitenkin kaverin seuraksi mäkimontun laidalle. Päädyimme osaksi suurta kansanjuhlaa ja äärettömän lämmintä tunnelmaa. Luulen tavoittaneeni jotain perinorjalaista sinä aurinkoisena sunnuntaina tuhansien muiden joukossa hurratessani. Kisojen lopputuloksesta minulla ei ole mitään havaintoa, mutta elämys oli vertaansa vailla! 

Yhteiskunnallisia juttuja tuli pohdittua paljon, kun hyppäsin taantumasta toipuvasta Virosta ökyrikkaaseen Norjaan. Raha yksin ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se näköjään voi tarjota puitteet aika mukavaan elintasoon... Mutta paratiisissakin on varjonsa ja Norjassa viime heinäkuun terroriteot ovat jättäneet jälkeensä suuren kollektiivisen surun. Sitä ei ehkä näe päältäpäin, mutta heti pinnan alla se tulee vastaan kovin kipeänä. Varsinkin huhtikuussa Breivikin oikeudenkäynnin lähestyessä oli vaikea välttyä törmäämättä aiheeseen - etenkin kun monet surmansa saaneet nuoret olivat kotoisin Oslosta ja sen lähiympäristöstä. Minut yllätti se, kuinka konkreettisesti sydäntä voi kylmätä, kun jostain sivulauseesta tajusin, että keskustelukumppani on menettänyt jonkun läheisensä. Mutta Norjan vahvuus tässä asiassa lienee se, kuinka yhtenäinen kansakunta on. Surutyötä tehdään yhdessä. Jälleenrakennus ottaa oman aikansa, mutta luottamus tulevaisuuteen on vahva.

 

Norja ei ole mikään kulinarismin paratiisi, eikä ilmasto ole välttämättä se houkuttelevin mahdollinen. Mutta jotakin siinä maassa ja kansassa on, joka minuun vetoaa. Jokin mystinen vetovoima oli jäänyt kytemään jo vuosien takaisista reissuista ja nyt se tunne on vain vahvistunut entisestään. Luulen, ettei vuonomaan valloitus päättynyt minun osaltani vielä tähän - itse asiassa seuraava reissu ensi keväälle on jo harkinnan asteella hautumassa. Kielen kanssa olisi vaan tehtävä töitä, mutta jos kolme kuukautta riitti ymmärtämisen oppimiseen, ei puhuminenkaan varmaan mikään mahdoton tehtävä olisi. Oslossa hankaluutena oli se, että kaikki puhuivat liian hyvää englantia. Ilmeisesti se olisi lähdettävä länsirannikolla tai pohjoiseen, jos haluaisi välttyä lingua francaan jämähtämiseltä. Tällä hetkellä kaikki suunnitelmat ovat vielä auki, mutta juuri se tässä onkin kutkuttavinta. Tie jatkuu ja vain kulkemalla eteenpäin voin nähdä, mitä seuraavan mäennyppylän takana odottaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan,

ovelta mistä sen alkavan näin.

Nyt se on kaukana edessäpäin,

jos voin, sitä joudun seuraamaan

jaloin innokkain vaeltaen

kunnes se taas tien suuremman kohtaa

paikassa johon moni polku johtaa.

Mihin sitten? Tiedä en.

- J.R.R. Tolkien -