Se siitä ahkerammasta päivittämisestä sitten! Viimeiset muutamat viikot ovat olleet niin tapahtumantäyteisiä, että hyvä kun olen itsekään pysynyt perässä. Lisäksi hankaluuksia ovat aiheuttaneet erilaiset tekniset ongelmat. Tietokone kävi huollossa (ja olin oikuttelevan lainatun miniläppärin varassa hermojaraastavan kuukauden), modeemi sanoi sopimuksen irti (joskin koki ihmeparantumisen siinä vaiheessa, kun huoltomies oli lopulta matkalla sitä katsomaan) ja nyt viimeisimpänä tikkinä kamera on tainnut tulla tiensä päähän (johan se onkin saavuttanut kunnioitettavan viiden vuoden iän!). Mutta emäntä itse sen kuin porskuttaa!

Viimeisten kolmen viikon aikana olen mm. käynyt luokkaretkellä Pärnussa silittämässä käärmeitä ja ihailemassa syksyistä merta. Ja syömässä erityisen hyvää ja vielä epäterveellisempää pitsaa. Käykää tekin Steffanilla, jos Pärnussa visiteeraatte!

Tarton Suomalainen osakunta, Fraternitas Fennica täytti lokakuussa 85 vuotta. Pitkää ikää on juhlittu jäsenistön kesken akateemisia perinteitä noudattavassa olutpöydässä ja kutsuvieraiden läsnäollessa fiinisti vuosijuhlissa. Molemmat hienoja tilaisuuksia, joskin jälkimmäisestä selvisin vain tuhtien flunssalääkkeiden voimalla.

Syksyn toinen luokkaretki suuntautui Rakvereen, HK-Scanin tytäryhtiön teurastamoon ja lihanjalostuslaitokseen. Parin tunnin esittelykierros lisäsi tietämystäni eksponentiaalisesti, kutkutti makuhermoja, sai miettimään lihan (ja erityisesti sianlihan) tehotuotannon mielekkyyttä ja vahvisti jo aiemmin elintarvikehygienian kurssilla syntynyttä päätöstä jättää pitkälle prosessoidut lihatuotteet jatkossa kaupan hyllyyn.

Ruokahalua eivät ole kohottaneet myöskään kalakurssin labrat. Kolmella labrakerralla on tehty perusteelliset tutkimukste loisten varalta: aloitettu suomujen pinnalta kaapenäytteistä ja edetty kidusten, silmien ja sisäelinten kautta lihan syynäämiseen. Voin kertoa, että puuha on juuri niin limaista, haisevaa ja ällöttävää kuin miltä kuulostaakin...

Syysflunssa ei ottanut taintuakseen, joten käyttöön oli otettava kovat konstit. Koska mitään syys- ym. lomia ei meidän koulussamme tunneta, ja koska olen yleensä tunnollisesti paikalla koulunpenkillä, päätin tänä vuonna repäistä kunnolla. Lensin Espanjaan!

Vanhempani viettävät sapattivuotta Aurinkorannikolla, ja vajaan viikon all inclusive -reissu ylitti kaikki odotukset. Tai no, sää olisi voinut olla parempikin, mutta eipä tähän aikaan vuodesta kannata suunnata Manner-Espanjaan aurinkoloman toivossa. Nyt panostettiin kulttuuriin, shoppailuun ja reissaamiseen. Nähtiin maisemia rantahietikolta korkealle vuoristoon ja syötiin hyvin. Mieli lepäsi, ja kroppakin - hetkellisesti. Flunssa kyllä väistyi, mutta halpojen lentolippujen kylkiäisenä liki 24 tuntia kestänyt kotimatka vei voimat. Onneksi koirat oli myöskin väsytetty kyläpaikoissaan tehokkaasti, joten ainakin tänään aion ottaa vielä lunkisti.

Nyt siis ohjelmassa paluuta arkeen, vähän tenttilukua ja soittotreenejä. Koirien viihdytystä, iltarientoja, sen sellaista. Tänään oli ainejärjestön järkkäämä kandi-info ensi kesänä praktiikkaan aikoville. Ajatus siitä, että ensi kesäkuussa ripustan stetarit kaulaan ja otan asiakkaan vastaan punaisessa paidassa sinisen sijaan, tuntuu vielä aika absurdilta. Onneksi tässä on vielä monta kuukautta aikaa viisastua...

Kaiken muun ohella pyörii melkoinen organisointirumba. Ensi kevään kalenteriin täytyy mahduttaa 12 viikon Oslon seikkailun lisäksi kaksi viikkoa lihantarkastusharjoittelua, viikko kunnaneläinlääkärin assarina, kaksi viikkoa tarkastuseläinlääkärin kannoilla ja pari viikkoa klinikkaharjoittelua omalla yliopistolla. Lisäksi yritän aloitella norjan kielen opiskelua ja metsästää koiralle sallittua kohtuuhintaista asuntoa Oslosta. Hiki tässä tulee ihan väkisinkin.

Kaiken härdellin keskellä on kuitenkin lohdullista tajuta muutama seikka: se, että hengissä nuo on kaikki muutkin selvinneet ekasta praktiikkakesästään. Se, että valmistuminen lähestyy päivä päivältä. Se, että ensi kevään kalenteri on kohta oikeasti buukattu ja järjestyksessä - tätä ihmettä, kiitos täkäläisen yliopistokulttuurin, että voisin suunnitella elämääni monta kuukautta etukäteen, ei ole koettu neljään ja puoleen vuoteen! Se, että minulla on vahva tukiverkko ympärilläni ja ennen kaikkea pyrinnöissäni minua tukeva ja kannustava perhe (ja pari koiraa, jotka pitävät minut järjissäni).

Ja se, että tämä maailma on kohta ihan oikeasti minulle rajaton ja avoin!

Pikkuhiljaa alan taas muistaa, kuka olen, ja tajuta kuinka onnekas olenkaan.