Blogipalvelimen kompuroinnin myötä kaikki tämän(kin) blogin kuvat syksystä 2009 eteenpäin ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Kaikki. Kuvat eivät ehkä ole olleet tässä blogissa se kantava voima, mutta olennainen osa sen sielua kuitenkin. Palvelu on ilmainen, joten asiasta ei auta marista. Toteanpahan vaan, että harmittaa tosi paljon. Juu, onhan ne kuvat ehkä vielä periaatteessa tallessa jossain tuolla ulkoisen kovalevyni uumenissa, mutta että lähteä nyt penkomaan sieltä vanhoja, erittäin sekalaisia kuva-arkistoja ja löytää juuri ne oikeat kuvat - mission impossible. Ehkä olisi kannattanut silloin aikanaan blogia perustaessa olla viisaampi ja tallettaa blogiin ladatut kuvat vielä johonkin omaan kansioonsa...
Tämän takaiskun myötä olen funtsaillut erinäisiä vaihtoehtoja blogin tulevaisuuden suhteen. Sen olen jo otsustanud - siis päättänyt, että Neiti Herriotin seikkailuille pannaan piste ensi kesään mennessä, siis valmistumiseni aikoihin. Tämä on ollut opintopäiväkirja ja sellaiseksi se saa jäädäkin. En ole niitä ihmisiä, jotka nauttivat yksityiselämänsä jakamisesta avoimesti internetissä. Työasioiden suhteen taas edessä olisi niin hankalia pohdintoja ammattietiikan ja potilaiden tietosuojan suhteen, että en usko kirjoittamisen olevan kovin mielekästä.
Blogi siis jatkaa elämäänsä vielä tovin. Lopullinen muoto on vielä hakusessa: siirto toiselle alustalle olisi mahdollinen, mutta vaatii hieman selvitystyötä. Vanhoista teksteistä en haluaisi luopua: niillä on kuitenkin päiväkirjan rooli, vaikkakin virtuaalinen sellainen.
Viimeisin vajaa puoli vuotta elämästäni on kulunut valtavan nopeasti, mutta kasvattanut minua silti hurjan paljon niin ammatillisesti kuin ihmisenäkin. Se pelätty ja odotettu "kandikesä" (nimikkeenihän ei ole ELK vaan EL.YO, koska tutkintomme ei ole kaksivaiheinen kuten Suomessa) sujui lopulta yllättävän kivuttomasti, vaikka yllättäen etenkin loppua kohden esiintyvä ahdistuksen määrä oli melkoinen. Onnekseni loistava työporukka helpotti taivaltani huomattavasti. Esimieheni, lämmin ja viisas ihminen, on aikanaan opiskellut Saksassa ja osasi tsempata juuri oikeilla sanoilla, kun märehdin huonommuuden tunteiden suossa. Ulkomailla opiskelusta ja kotimaan työmarkkinoille paluusta voisi riittää tekstiä ihan omaksi kirjoituksekseen asti, kunhan vähän haastattelen kurssikavereiden tuntemuksia aiheesta. Se kun paisui ainakin omalla kohdallani yllättävän isoksi asiaksi - ja nimenomaan oman pääni sisällä. Työn puolesta kun kesäni sujui oikeasti varsin hyvin ja palaute oli kaikin puolin positiivista. Mutta palailen siis tähän asiaan myöhemmin paremmin jäsenneltyjen ajatusten kera.
Kesän jälkeen edessä oli taas paluu Tarttoon - ehkä haikeammissa tunnelmissa kuin koskaan. Onhan näitä lähtöjä tullut tehtyä koko tunneskaalan laidalta toiselle, mutta tällä kertaa kaikki tuntui ihan erilaiselta. Valtava ilo rakkaiden ystävien jälleennäkemisestä sekoittui musertavaan tunteeseen siitä, että tämä on viimeinen syksy. En ollut käynyt Virossa sitten viime joulukuun, kun syyskuun alun aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä ajoin Tallinkin autokannelta maihin. Tarton maantielle päästyäni sormet hakivat automaattisesti radiosta Star FM -kanavan ja oli vahva tunne siitä, että olen palaamassa kotiin. Tallinnan rajalla oleva valomainos näytti samaa tekstiä kuin silloin elokuussa 2007: Head teed! Sitä tekstiä tavasin sanakirjan kanssa silloin vänkärin paikalla, kun äiti ajoi minua ensimmäistä kertaa Tarttoon. Muistan vieläkin, kuinka pohdimme sanatarkkaa käännöstä "hyvät tiet" - näinköhän se tarkoittaa teiden kuntoa vai lieneekö hyvän matkan toivotus? Nyt on jo itsestään selvää, että jälkimmäinen tulkinta on se oikea.
Moni kurssikaveri luopui Tarton asunnostaan vitosvuoden kevätpuolella ja majoittuu nyt yliopiston asuntolassa. Minun kämpässäni oli kevään ajan alivuokralainen ja nyt syksyn tullen oli ihanaa palata omaan, tuttuun kotiin. Ihan jo koirienkin takia päädyin pitämään kämpän vielä toistaiseksi, ja rehellisesti sanottuna asuntolaelämä ei houkuttele tasan yhtään. Kavereiden kertomukset likaisista huoneista, lämpimän veden puutteesta ja ainaisesta palelusta kuulostavat niin kovin tutuilta kaukaa menneisyydestä...
Koska niin monella ei ole omaa kämppää, saati kunnon keittiötä, olen emännöinyt muutamatkin illanistujaiset tässä syksyn mittaan, osa enemmän tai vähemmän ex tempore -meiningillä, osa viimeisen päälle gourmetaterialla varusteltuna. Olo on ihan mahdottoman onnellinen siitä, että ympärilläni on niin hienoja tyyppejä.
Opiskelu ei ole juurikaan työllistänyt tänä syksynä ja sen kyllä huomaa - ihan kaikesta. Mieliala on niin paljon parempi ilman jatkuvaa stressiä edessä olevista deadlineista. Tästä on otettu kyllä koko ilo irti ja nautittu Tarton antimista - hyvästä ruoasta ja vähän siitä juomastakin - oikein olan takaa vaikka keskellä viikkoa. Tai päivää. Tai... No, ei siitä sen enempää ;)
Lisäksi olen yllättäen huomannut itsessäni valtaisan luovuuden puuskan. Olen nuoresta asti ollut innokas käsillä tekijä, mutta viime vuosina virtaa on ollut lähinnä neulomiseen. Nyt olen kaivanut esille ompelukoneen ja saumurin, opetellut neulahuovutusta ja visioinut vieläkin enemmän. Sehän on kai ihan todistettu faktakin, että luovuus vaatii luppoaikaa. On hykerryttävää huomata, etten ole kadottanut sitä taitajan siementä, vaikka se onkin ollut horroksessa jo pidemmän aikaa.
Täällä siis kaikki hyvin auringon alla. Lienee aika lähteä aamulenkille Tarton upeasta ruskasta nauttimaan, ja hyräillä mielessään korvamadoksi jäänyttä säettä: "kyllä teiltä näiltä poimii sielu kodikseen aina muiston muutaman". Ihanaa syksyä kaikille teille, muistakaa unelmoida!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.