Tervehdys talvisesta Oslosta! Takana on nyt kaksi viikkoa klinikkaharjoittelua ja siinä sivussa norjalaisen elämänmenon ihmettelyä. Opiskelu on ollut äärimmäisen antoisaa ja innostavaa. Lievänä varjopuolena siihen liittyy se, että iltaisin ei juuri jaksa kotisohvalta liikahtaa, kun pääkoppa on uuvutettu totaalisesti ajatustyöllä päivän mittaan. Koska päällimmäinen motiivini tässä vaihtojaksossa on kuitenkin eläinlääkiksessä, olen yrittänyt olla ottamatta liikoja paineita asiasta ja panostaa muuhun elämään sitten viikonloppuisin.

Kotiin en ole saanut vielä hankittua nettiyhteyttä, joten bloggaaminen on toistaiseksi työn ja tuskan takana. Yritän kuitenkin raportoida edes lyhyesti tämän hetken tunnelmia, kun läppäri tuntuu löytävän yhteyden suojaamattomaan langattomaan verkkoon.

Pieneläinkirurgian viikolla pääpaino oli kokeneiden lääkäreiden seuraamisessa ja pienryhmäluennoissa, vaikka pääsin parina päivänä myös osallistumaan leikkauksiin ihan kädestä pitäen. Koska klinikalla opetusryhmät ovat pieniä, on luentomuotoisestakin opetuksesta saanut tosi paljon irti - etenkin kun opettajat ovat oma-aloitteisesti vaihtaneet opetuskielen englantiin minun läsnäollessani. Pikkuhiljaa tosin alkaa norjakin kuulostaa jotensakin ymmärrettävältä. Kielikylpy taitaa näin aikuisemmallakin iällä olla se tehokkain opetuskonsti!

Tällä viikolla pieneläinten (tai oikeastaan seura- ja urheilueläinten, kuten asia täällä oikeammin ilmaistaan) sisätaudeilla opiskelijat on otettu mukaan potilastyöhön heti anamneesista alkaen potilaiden luovutukseen asti. Aiempaa tutummaksi ovat tulleet niin kliininen, ortopedinen kuin neurologinenkin tutkimus. Lisäksi olemme päässeet mukaan mm. röntgen- ja ultraäänitutkimuksiin ja ihmettelemään tietokonetomografiakuvia. Lääkärit ovat myös kannustaneet meitä nimikkopotilaidemme tapauksissa itsenäiseen ajatustyöhön ja mahdollisten diagnoosien miettimiseen. Suurin osa tapauksista on sitten käsitelty vielä yhdessä hoitavan lääkärin kanssa päivän päätteeksi, jotta hahmottaisimme paremmin kokonaisuuden. Viikko on ollut aika uuvuttava, mutta tosi mielenkiintoinen. Toisaalta on ollut mukava huomata, että jotain pääomaa kliiniseen työhön on jo karttunut matkan varrella, mutta ennen kaikkea olen herännyt tajuamaan, miten paljon opittavaa vielä riittää. Tässä vaiheessa tärkeintä on kuitenkin hankkia mahdollisimman hyvät rutiinit perustutkimukseen, koska siinä piilee diagnostiikan alku ja juuri.

Keskiviikkoiltana tsemppasin sohvan kutsusta huolimatta liikenteeseen ja kävin keskustan uudella folk-klubilla kuuntelemassa kymmenen vuoden takaisen viulisti-idolini konserttia. Hienot puitteet hienolle keikalle ja sielunravintoa pitkäksi aikaa! Liikenneyhteydetkin olivat puolellani, kun pääsin keikkapaikalle yhdellä ratikalla. Luksusta!

Koiran kanssa on lenkkeilty ahkerasti. Olen yrittänyt hyödyntää aamun ja alkuillan kohtuullisen valoisat hetket ja kartoittanut lähiseutujen lenkkireittejä. Vaikka asunnonmetsästyksessä koira tuntui olevan iso miinus, koiria on täällä tosi paljon. Norjalaiset tuntuvat pitävän erityisesti lintukoirista. Päivittäisiä bongauksia ovat mm. erilaiset setterit ja seisojat. Toki perinteisiä seurakoirarotujakin näkyy, mutta nuo sporttiset ja virtaviivaiset koirat vaikuttavat sopivan paikaliseen elämäntyyliin. Oslolaiset ovat urheilullista väkeä. Lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä on paljon, ja talvella tietysti hiihtäjiä. Koska metrolinjojen päästä alkaa hyvät latuverkostot, parveilee keskikaupungin metroasemilla hiihtoasuisia reippailijoita suksineen.

Elämänasenne tuntuu paikallisilla olevan muutenkin hyväntuulinen ja rento, joten sopeutuminen on ollut varsin helppoa. Lounastauoilla yliopiston kanttiinissa tutustuu helposti uusiin kaverinkavereihin, jos vaan jaksaa olla sosiaalinen. Harmikseni vain olen monesti iltapäivän puolella jo sen verran tainnoksissa jatkuvasta kielikylvystä, että keskusteluun osallistuminen vaatii välillä aikamoista tsemppiä. Mutta pikkuhiljaa eteenpäin...

Ruokatunnilla on useimpina päivänä mahdollisuus osallistua halutessaan myös patologian demonstraatioihin. Patologian laitoksella on auditorio, jossa esitellään päivän avauksia, jos sopivia tapauksia on riittävästi. Vaikka pienehkössä salissa kaikilla on näköyhteys pöydälle, on oppimisen avuksi saliin viritetty myös nykyteknologiaa. Pöydän yläpuolella on kamera, joka välittää kuvan isoille tv-ruuduille. Olen osallistunut muutamaan demoon ja aion jatkossakin osallistua aina tilaisuuden tullen, koska vastaavaa mahdollisuutta ei ainakaan kotiyliopistolla ole. En tiedä, onko Helsingissä vastaavaa järjestelyä.

Norjan eläinlääketieteellinen korkeakoulu (Norges veterinærhøgskole, NVH) toimii vielä toistaiseksi vanhoissa tiloissa. Vuosien saatossa on toki remontoitu ja kaikki tekniikka on ajan hermolla, mutta tilat ovat kieltmättä ahtaat ja osin epäkäytännölliset. Uudet tilat valmistunevat vuoden 2018 tienoilla, kun NVH muuttaa yhteen Oslon yliopiston kotieläintieteen ynnä muiden asiaankuuluvien laitosten kanssa uudelle maaseutukampukselle. Viron varsin vaatimattomiin puitteisiin tottuneena en uskalla edes kuvitella, kuinka hienot tilat sinne rakentuvat. Vaikka toki seiniä tärkeämpää on se sisältö; tieteen, tutkimuksen ja opetustyön laatu.

Olen nauttinut täällä erityisesti ilmapiiristä opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa. Perinteiseen venäläiseen yliopistokulttuuriin kuuluvaa hierarkiaa ei täällä tunneta, vaan opiskelijoita kohdellaan ihmisinä ja opettajia uskaltaa puhutella. Opetuskulttuuriin kuuluu täällä saumaton vuorovaikutus ja keskustelu. Kuulemma täkäläiset opiskelijat ovat saattaneet törmätä pää edellä seinään lähtiessään vaihtareiksi perinteisemmän opetuskulttuurin maihin, esimerkiksi Kanadaan eivät norjalaiset kuulemma ole enää oikein tervetulleita. Kaikella on siis kääntöpuolensa! Siitä huolimatta minä olen nauttinut täkäläisestä systeemistä ja pyrkinyt hyödyntämään sen mahdollisiman tehokkaasti.

Klinikalla opiskelijoilla on tapana tuoda perjantaisin leivonnaisia osastonsa henkilökunnalle. Eilen iltapäivällä istahdimme juustokakun ääreen kahvitauolle ja seuraamme liittyi vanhempi herrasmies, jonka nimi ja virkanimike ovat minulle toistaiseksi hämärän peitossa. Samainen setä on kuitenkin tekemisissä eurooppalaisen kollegion kanssa, joka tekee akkreditointiin liittyviä tarkastuskäyntejä eläinlääkiksissä, mukaanlukien kotiyliopistollani Virossa. Aivan äkkiarvaamatta keskustelu kääntyi politiikkaan. Herra tuntui olevan kovasti huolissaan siitä, kuinka skandinaviassa ollaan sokeita lähihistorialle ja kannusti meitä vironsuomalaisia jakamaan kokemuksiamme paikallisten opiskelijoiden kanssa. Ilmeisesti täälläkin on ääriryhmiä, jotka kannattavat sosialismia ynnä muita ikäviä aatteita ja joihin viimekesäisen joukkosurman tekijäkin on ollut sidoksissa. Ei mitään kevyttä kahvipöytäkeskustelua, mutta ajatuksia herättävää! Sitä niin helposti sokeutuu yksipuoliseen ajatteluun. Tähän saakka olen ajatellut olevani täällä vain ammentamassa kokemuksia itselleni, mutta eilinen keskustelu auttoi ymmärtämään, että vastavuoroisesti minullakin voisi olla täällä jotakin annettavaa. Todellakin allekirjoitan keskustelukumppanimme huolen siitä, kuinka historiasta pitäisi ottaa oppia eikä antaa samojen tragedioiden toistua yhä uudelleen. Kyllä tässä taitaa väkisinkin käydä niin, että opiskeluajastani Virossa (ja nyt Norjassa) jää käteen muutakin kuin tutkintotodistus. Ottaa varmaan aikansa ensinnäkin prosessoida kaikki tämä laajentunut maailmankatsomus ja sitten vielä löytää konstit sen hyödyntämiseksi isommassa mittakaavassa, mutta juuri nyt on varmaan tärkeintä muistaa aina välillä pysähtyä reflektoimaan näitä kokemuksia, jotta ne eivät valuisi unohduksena hukkaan. Joku viisas on joskus lausunut, että välinpitämättömyys on suurin rikos ihmisyyttä vastaan. Samaan pakettiin voisi varmaan niputtaa tietämättömyyden ja kapeakatseisuuden.

En aikonut alunperin kirjoittaa tällaista paatosta, mutta menköön nyt, kun kerran vauhtiin pääsin. Ehkä alkaa kuitenkin olla vähitellen aika lopetella koneen naputtelu tältä päivältä ja ryhtyä lauantai-illan viettoon. Jos sää sallii huomenissa, taidamme lenkkeillä noutajanretaleen kanssa ihmettelemään sunnuntaimarkkinoita ja sitten paistaa ison kasan vohveleita. Ihan vaain siksi, että elämässä säilyisi tasapaino: sopivasti kontrollia ja riittävästi nautintoa. Leppoisaa viikonloppua teillekin!