Unelmakämppä taitaa mennä sivu suun. Joku ökyporvari on luvannut maksaa vuokran ja kommunaalien lisäksi myös asunnon omistajan maksettavaksi tarkoitetut verot, noin 20% vuokrasta. Sen lisäksi hän on vaatinut miettimisaikaa ensi viikon lopulle saakka. Siinä menivät pyrstölleen meidän suunnitelmat. Minun olisi pitänyt jättää irtisanomisilmoitus tänään, jotta muutto sujuisi jouhevasti. Näyttää siis siltä, että vietän koko kevään tässä kämpässä vinkuvien putkien ja tippuvan veden ääntä kuunnellen (omistajan vävy lupasi maanantaina soittaa putkimiehen vaihtamaan suihkukaapin päällä olevan putkiliitoksen). Nyt myös keittiön hana on alkanut vuotaa. Tuossa unelmakämpässä parasta olisi ehkä ollut se, että omistajat ovat itse asuneet asunnossa jo jonkin aikaa ja siten todennäköisesti korjanneet tällaiset pikkuongelmat jo aikaa sitten. Minun asuntoni on remontoitu ja sisustettu mahdollisimman halvalla maksimaalista voittoa ajatellen - lopputuloksena se, että minä, naiivi suomalainen, maksan ylimitoitettua vuokraa ja päivystän kotona milloin mitäkin huoltomiestä varten (ainakin ovipuhelimen asennus ja putkimiehen käynti tiedossa lähiaikoina).

Tänään ei ole sosiaalinen päivä. Tänään on rikkinäiset collegehousut ja sotkuinen tukka -päivä. Ei siis anatomian opiskelua, ei kiinteistönvälittäjän tapaamista. Jos oikein ryhdistäydyn, käyn illemmalla kaupassa. Tänään olisi yhdet tuparit, mutta en tiedä, haluanko mennä sinne. Juhlien emäntä ei ole ystäväni ja tuntuu tekevän kaikkensa, jottei kukaan myöskään ystävystyisi hänen kanssaan. Kai minä saan jo tähän ikään tultuani päättää itse, kenen kanssa aikani vietän ilman velvollisuudentuntoa? Tänään parasta seuraa ovat olleet kissa ja koira. Niiden kanssa kylki kyljessä maaten ja milloin kummankin mahaa rapsutellen päivä on kääntynyt leppoisasti kohti iltaa. Olen lueskellut ventovieraiden ihmisten - enimmäkseen ulkomailla syystä tai toisesta asuvien suomalaisten - blogeja aikani kuluksi ja huomasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaipaavani ystäviäni Suomessa. Yhteydenpito on jäänyt vähiin, harva tuntuu edes muistavan olemassaoloani enää. Olen toki löytänyt täältäkin uusia ystäviä, mutta ei puolen vuoden kaveruus korvaa vuosikausien yhteisiä seikkailuja. Poikaystäväkin on kovin kiireinen.

Harmittaa niin vietävästi se asuntohomma. Ehdin jo haaveilla sunnuntaiaamujen tuoreista sämpylöistä, korvapuusteista, makaronilaatikosta ja vaahtokylvyistä kynttilänvalossa. Ja siitä, että juttuseuraa olisi edes useimmiten tarjolla silloin, kun sitä kaipaa.

Koiralle sain helposti mieluisan kaverin, kun hankin tuon kissanpennun. Vaan mistä saisin täytettä tähän omaan olotilaani?