Täällä ollaan. Jos nyt ei ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, niin hengissä ainakin. Ei ole tullut kirjoiteltua, ei ole ollut erityisesti sanottavaa. Ehkä on jo korkea aika korjata tilanne.

Viime syksy. Se oli ja meni. Pitkänä ja pimeänä, uuvuttavana. Ei vika ollut ainoastaan opinnoissa, vaan niiden päälle riitti kaikenlaista ylimääräistä kuormaa. Varmaan, jos olisin keskittynyt vain ja ainoastaan opiskeluun, olisin selvinnyt vähemmällä. Sairastellut vähemmän, jaksanut enemmän. Väliäkö hällä, ohi on.

Tammikuu on meillä tenttikuukausi. Aiempina vuosina olen saanut tehtyä ison osan tenttejä pois alta jo ennen joulua, ja talvilomaa on siten kertynyt varsin mukavasti. Tällä kertaa aikataulut venyivät ja lykkkääntyivät, kaikki tuntui kasaantuvan semesterin loppuun. Joulun tienoolle sain pari viikkoa lomaa, joka ikävä kyllä kului suurelta osin hukkaan väsymyksen ja tulevien tenttien stressaamisen takia. Sitten palasin vielä kolmeksi viikoksi Tarttoon suorittamaan hirviötentin toisensa jälkeen. Selvisin niistä onneksi kunnialla, siis niistä, jotka sain suoritettua. Yksi eksami on nimittäin edelleen rästissä, koska opettaja teki oharit eikä järjestänyt tenttiä sovittuna aikana. Pääsin kuitenkin lopulta vielä reiluksi viikoksi lomalle Suomeen. Suunniteltu löhöily ja univelkojen kuittaaminen kuitenkin jäi vähiin, kun sain kutsun töihin, hoitajia tuuraamaan klinikalle. Sekös lämmitti opiskelijan mieltä! Samaan syssyyn sovittiin myös kesätyöt, joten näin jälkikäteen ei paljon harmita, että lepoloma vaihtuikin aktiivisempaan.

Yleensä siis tähän aikaan vuodesta aloitellaan iloisin mielin puhtaalta pöydältä. No, onneksi kyseessä ei ole mikään maailmaa kaatava rästi, mutta tietysti sen haluaisi mahdollisimman pian pois alta. Nyt on yritetty jo viikkojen ajan löytää ajankohtaa, joka passaisi sekä maikan että meidän mattimyöhäisten aikatauluihin. Ei mikään helppo homma. No, kunhan nyt ennen kevättä saisi homman hoidettua...

Kevätlukukauden lukujärjestys vaikuttaa onneksi paljon kevyemmältä kuin syksyn. Lyhyempiä päiviä ja vähemmän samanaikaisia kursseja. Pari ekaa viikkoa opiskeltiin hevosten kliinistä lääketiedettä australialaisen vierailevan luennoitsijan johdolla. Varsin mielenkiintoista oli, mutta vakuutuin myöskin aika pitkälti siitä, ettei minusta tule hevoslääkäriä. Sen verran monimutkaisia ja herkkiä otuksia ovat. Itsensä telomisen mestareita. Ehkä niistä pakollisista heppakeikoista kuitenkin selviän, jos kuntapraktiikkaan päädyn. Hassu juttu muuten - aiemmin olin vahvasti vakuuttunut siitä, että minusta tulee isona kunnaneläinlääkäri. Hoitajan hommien opettelu hyvätasoisella pieneläinklinikalla on kuitenkin muuttanut asennettani pieneläinpraktiikkaan huomattavasti. Voi olla, että tulevaisuudessa täytyy kokeilla molempia, ennen kuin se oma lopullinen suunta selviää. Ja sehän tässä ammatissa on kaikkein parasta, ettei edessä ole mitään lopullista päätöstä. Töitähän riittää, ainakin tämän hetken näkymien perusteella.

Nyt kevään alussa, kun opinnot vielä rullaavat kevyesti eteenpäin, olen yrittänyt kunnostautua elämän muilla osa-alueilla. Kämppä on siivottu lattiasta kattoon ja olen viihtynyt keittiössä näiden parin viikon aikana varmaan enemmän kuin koko syksynä yhteensä. Stressi vei syksyllä ruokahalun ja näläntunteen, joten pahimmillaan tuli elettyä lähinnä mäkkärimätöllä ja jäätelöllä. Nyt olen taas pääsemässä entisen elämän makuun. Ja pitkästä aikaa kokkailu on oikeasti kivaa, eikä pelkkä pakko. Nyt kun vielä saisi liikuntapuoleen ryhtiä, niin hyvä tulee. Koiranlenkityksen rinnalle pitäisi kehittää jotain ekstraa, vaikka edes kuntosalilla käyntiä.

Maalis-huhtikuussa on tiedossa kolme koiranäyttelyreissua: Tallinna, Riika ja Rakvere. Muutoin en ole vielä paljon suunnitelmia tehnyt. Aika näyttää, millaiseksi kevät muotoutuu. Nyt helmikuun lopussa on koulusta vapaata pitkän viikonlopun verran, kun Viro viettää itsenäisyyspäivää. Silloin varmaan pyrähdän pikavisiitille Suomeen nauttimaan talvikeleistä ja hamstraamaan marjoja äidin pakastimesta. 

Varsin kivoja talvikelejä on riittänyt täälläkin viime päivinä. Hiukan harmittaa, että sukset ja lumikengät ovat Suomessa. Tänäänkin olisi ollut loistava hankikanto, jos jalkaan olisi saanut hiukan jatketta. Koiria lumi kantoi loistavasti, minua vähän heikommin. Aurinko sentään paistoi ihanasti, autolla ajellessa oikein kuumotti poskilla. Monella lenkillä olen jo harmitellut kotiin jäänyttä kameraa. Sen akku on pitänyt ladata jo kauan sitten. Yritän aktivoitua kuvaamaan taas tauon jälkeen. Eihän näitä maratontekstejäni kukaan jaksa lukea ilman kuvia, vai kuinka?

Tässä taitaa olla kaikki tältä erää. Jatkan sunnuntai-illasta nauttimista sohvalta käsin, poltan kynttilöitä ja ehkä neulon hiukan. Tätä autuasta joutilaisuutta onkin ollut jo ikävä. Tarmokasta kevättalvea niille kaikille kahdelle lukijalleni, jotka yhä muistavat blogini olemassaolon! Kuulemisiin!