Hei taas, pitkästä aikaa. Marraskuuta jo eletään. Huomaan ajankulun lähinnä siitä, että koko ajan on pimeää. Syksy on ollut tasapaksua arkea, pitkiä luentopäiviä ja tenttiä tentin perään. Flunssa on jatkunut jo puolitoista kuukautta. Kyllähän minä tiesin, että nelosvuodesta varoitellaan, mutta silti tämä uupumuksen taso yllätti. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei koulun ulkopuolella ole tosiaankaan muuta elämää.

Valtavan teoriamäärän kylkeen on onneksi saatu ujutettua myös käytännön hommia. Kirurgian kurssi on nyt edennyt leikkaussaliin asti; tänään seurasimme porsaan napatyräleikkausta. Ensi viikolla pääsemme pienryhmissä suorittamaan samaa operaatiota ihan omin käsin. 

Olin viime viikonloppuna ekaa kertaa yöpäivystyksessä. Nelosvuonna on tiedossa viikon verran yötöitä, eli opiskelijat avustavat päivystävää eläinlääkäriä hätätapausten hoidossa sekä klinikalla tarkkailussa olevien eläinten valvonnassa ja lääkinnässä. Ensimmäisellä vuorollani sattui olemaan todella mukava lääkäri, joka jaksoi selittää, perustella ja ohjata opiskelijaa, mutta haastoi myös pohtimaan itse. Pääsin heti hyödyntämään viime kesänä oppimiani taitoja. Kaikeksi onneksi yö ei ollut kovin kiireinen, joten nukkuakin sai. Tällä hetkellä uni tuntuu nimittäin kovin kallisarvoiselta.

Kaiken istumatyön vastapainoksi olen kulkenut koirien kanssa pitkin poikin ja etsinyt uusia lenkkipaikkoja. Oma auto on tuonut ihan uudenlaisen liikkumisen vapauden: ihan muutaman kilometrin säteellä Tarton ympäristössä on useampia hienoja luontokohteita, joissa koiria ei onneksi yleensä ole ruuhkaksi asti. Keskustan tuntuman lenkkipoluilla kun tuntuu joskus olevan liikkeellä koko kaupungin koirapopulaatio...

Lokakuussa ajelin pennun kanssa 130 kilometriä pohjoiseen, Rakveren kaupunkiin. Käväistiin koiranäyttelyssä hakemassa kunniapalkinto ja ihmettelemässä tuota näyttelytouhua muutenkin. Paljon olisi oppimista sekä koiralla että ohjaajalla. Saa nähdä, kuinka pitkäikäinen tästä näyttelyharrastuksesta tulee. Minulla kun ei oikein tahdo riittää ymmärrystä liian tiukkapipoiseen touhuun. Mutta ilmoittautumiset on silti lähetetty pariin seuraavaan näyttelyyn. Täytynee yrittää keskittyä näyttelyihin sosiaalisena tapahtumana, eikä ottaa liikaa paineita kaikesta kritiikistä - joka toistaiseksi on kohdistunut enemmän nimenomaan esittäjään kuin koiraan.

Paria isointa valtaväylää lukuunottamatta tiet ovat täällä aika paljon huonompia kuin Suomessa. Silti olen jollain tapaa nauttinut maaseudun halki ajelemisesta. Viro on pieni maa, ja jotenkin nolottaa, miten vähän on tullut käytyä Tarton ulkopuolella. Haalin josksu alkusyksystä turisti-infosta nipun esitteitä erityisesti luontoretkeilykohteista Etelä- ja Kaakkois-Virossa. Yritän pitää yllä epävirallista tavoitetta tutustua joka kuukausi yhteen uuteen kohteeseen. Nautin itse suunnattomasti luonnossa liikkumisesta kaupunkielämän vastapainona, ja koirillekin maistuu vapaus juosta ja nuohota pusikoita. Tavallaan tämä elämysmatkailu on syventänyt kiintymystäni Viroon. Vaikka syksy onkin ollut rankka sekä henkisesti että fyysisesti, olen vihdoin huomannut löytäneeni jonkin sortin sisäisen tasapainon. Pidän oikeasti tästä sympaattisesta kotikaupungistani, vaikkei kaikki sujukaan täällä aina kovin mutkattomasti. Kahvilat ja ravintolat ovat yksi Tarton parhaita puolia: esimerkiksi Dolce ja Werner ovat monen suomalaisopiskelijan pelastavia turvasatamia silloin, kun elämä potkii päähän. Tai kun pitää palkita itseään tentin jälkeen. Tai jos juhlistetaan merkkipäivää. Tai joskus ihan muuten vaan.

Kalenteri kertoo, että ennen joulua täytyisi selättää vielä kymmenkunta tenttiä ja muutama kirjallinen työ. Kumma kyllä tahti ei oikeastaan jaksa enää hirvittää. Tähän on jo totuttu. Oikeastaan tilanne on tällä hetkellä se, että vapaa ilta tuntuu poikkeukselta ja aiheuttaa turhaa huonoa omatuntoa, koska pääkoppa on naksahtanut vaihteelle, jossa koko ajan tartteis tehdä jotain. Pakko myöntää, että tänä syksynä on tullut muutamaan otteeseen mietittyä (taas kerran), että onko tämä kaikki oikeasti kaiken vaivan arvoista. Onneksi epätoivon hetkiä seuraa kuitenkin lopulta tyyneys: tätähän minä elämältäni haluan. Jos se joskus unohtuu, pari ruskeita silmiä auttaa kyllä palauttamaan faktat mieleen.

(Lumikuva Rakveren reissulta, Tartossa on +8'C ja vesisadetta...)