Tunnen oloni vieraaksi tässä kaupungissa, johon joskus kuuluin. Syön kevytmaksamakkaraa ja ruispaloja, lämmitän leipäjuustoa ihanan venyviksi suupaloiksi, kokoan itseäni näistä muistojen murusista, joita aika ja kohtaamiset ripottelevat jalkoihini. En oikeastaan jaksa enää liikuttua, vaikka tällainen passivoituminen ja rutinoituminen onkin vähän pelottavaa. Toisaalta on vaikea keksiä syitä olla kyynistymättä, kun tilanne on mikä on.
Ystäväni täällä muuttavat yhteen, hankkiutuvat raskaaksi, suunnittelevat häitä ja yhteistä tulevaisuutta kumppaneineen. Tunnen jääneeni (vaiko sittenkin jättäytyneeni?) kaiken tuon ulkopuolelle sen jälkeen, kun muutin Tarttoon. Opiskelu ja koira riittävät elämän sisällöksi suurimman osan ajastani. Hetkittäisen pohjattoman kaipuun voi lääkitä suklaalla ja työntää mielestään kiirrelisempien asioiden varjolla. Rakkauden aika, jos minulle on koskaan sellaista tarkoitettu, tulee sitten joskus myöhemmin. Sitä ennen olen ikisinkku, Bridget Jones, amorin apulainen, kiireinen uranainen, yksinäinen vanhapiika... Harmi vaan, että joskus olisi niin mukavaa herätä toisen ihmisen kainalossa, tai tuntea käsivarret ympärillään, tai painautua jonkun kylkeen lämmittelemään, kun ulkona on pakkasta ja tuulee.
Ehkä minun on vain hankittava iso, kuolaava koira ja farmariauto. Ehkä olisi vain viisaampaa keskittyä opiskeluun kuin tällaisten asioiden pohtimiseen. Tartossa ei tarvitse kohdata tätä olotilaa, Suomessa se on läsnä joka päivä. Silti molemmissa paikoissa olen ulkopuolinen.
Aamuyö Emajõe kaldal
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.