Sadepäivä. Ehdittiin onneksi käydä koirien kanssa lenkillä heti aamulla, kuivan kelin aikaan. Sen jälkeen olenkin pysytellyt tiiviisti kotosalla ja ahkeroinut opiskelujen parissa. Aamupäivällä viimeistelin synnytysopin kurssityön, 15-sivuisen tutkielman, ja lähetin sen opettajalle, vaikka deadline on vasta tiistaina. Hyvä minä! Loppupäivän ohjelmassa olikin kuivaakin kuivempaa parasiittien taksonomiaa. Joskohan miljoonannella yrittämällä pääsisin vihdoin läpi matosedän seulasta... Välillä piti toki puuhailla muutakin: pesin ikkunat ja pyyhin parvekkeen kaiteet ja kalusteet. Ja leikitin koiraa. Ja soittelin pianota. Ja siivosin keittiötä... Ja tartuin itseäni niskasta ja palasin lukujen pariin.

Tenttikevät on edennyt loppumetreille. Silti viime hetken paniikki puuttuu. Ehkä se johtuu siitä, että aikataulu on kerrankin inhimillinen: vain kaksi tai kolme tenttiä viikossa. Kolmen viikon kuluttua piinan pitäisi olla taas ohi muutamaksi kuukaudeksi.

Tässä on viime aikoina tullut pohdittua kavereiden kanssa sitä, kuinka puulta opiskelu on tänä vuonna maistunut. Alkuaikojen innostus on tiessään, ja lukumotivaatiota saa kaivella joka ikinen päivä uudestaan esiin. Jokusen kerran on tullut todettua, että jos olisin silloin neljä vuotta sitten tiennyt, mihin olen pääni pistämässä, olisin saattanut valita toisin. En varsinaisesti kadu päätöstäni lähteä tänne, mutta väkisin sitä miettii, millainen se oletettu helppo elämä olisi voinut olla. Varmaan aika paljon tylsempi ainakin.

Työkeikka Suomessa huhtikuun lopulla teki kyllä hyvää. Pieni maistiainen eläinklinikan arkea valoi taas uskoa tulevaisuuteen. Kyllä tämä ammatti vain on se minun juttuni. Ehkä sen eteen jaksaa pinnistellä vielä pari vuotta.

Ainejärjestömme sai viime viikonloppuna vieraita Helsingistä. Joukko tulevia kollegoita Eläinlääketieteen Kandidaattiyhdistyksestä kävi ekskursiolla Tartossa. Vaikka visiitti oli varsin pikainen, saatiin siihen silti mahdutettua kaikki tärkeimmät: tutustuminen yliopistoon ja sen eläinklinikkaan, kaupunkikierros ja tietty se vapaamuotoisempi iltaohjelma. Sää oli mitä parhain ja järjestelyt sujuivat täkäläisittäin yllättävänkin jouhevasti. EKY:n väki tuntui viihtyvän mainiosti ja sekös lämmitti mieltä. Positiivinen asenne valoi uskoa siihen, että ehkä tulevaisuudessa päästään lopulta eroon Helsinki vs. Tartto -vastakkainasettelusta. Ihmispuolella Tarton lääkis mielletään jo lähestulkoon yhdeksi Suomen kampuksista. Toivon mukaan sama ajatusmalli sisäistetään vähitellen eläinlääkärikunnassakin.

Opiskelun ohella omien koirien terveys on puhuttanut meikäläisiä viime aikoina. Jotenkin tuntuu siltä, että vähän yhden jos toisenkin koirat ja hevoset ovat osoittautuneet "maanantaikappaleiksi". Onko tosiaan niin, että eläinlääketieteen opiskelija on terveysongelmamagneetti? Valitettavasti tämä karma kävi toteen minunkin kohdallani.

Viime keväänä kannoin kotiin kauan harkitun, odotetun ja kaivatun koiranpennun. Ruusuiset kuvitelmat auvoisasta yhteiselosta karisivat hyvin nopeasti neulanterävien maitohampaiden iskiessä nilkkaan. Arki alkoi hyvin nopeasti. Pentu kasvoi, harrastettiin sitä sun tätä. Ilmoittauduttiin ensimmäiseen näyttelyyn, sitten toiseen. Kun junioriluokassa alkoi tulla menestystä, näyttelykärpänen puraisi oikein kunnolla. Minua, jonka ei pitänyt viihtyä koiranäyttelyissä!

Vuodenvaihteen tienoilla alkoi karvanvaihto. Pentukarvan tilalle pukkasi vahvempaa kiharaa. Lonkkiin ja kaulan alle ilmaantui harvakarvaisemmat kohdat, mutta yhdessä kasvattajan kanssa tuumailtiin sen liittyvän vain massiiviseen karvanvaihtoon. Ruoka vaihtoon, kaulapanta vaihtoon, omegaöljyä ruuan sekaan. Sormet ja varpaat ristiin.

Kevättalvella alkoi dermatologian kurssi. Kaljuuntuminen lisääntyi. Annoin koiralle varmuuden vuoksi ulkoloishäädön, vaikkei se kutissutkaan. Tiesin, että eläinlääkäri kysyisi kuitenkin ensimmäisenä kirppumyrkystä, jos veisin koiran klinikalle. Dermatologiassa päästiin perinnöllisiin ihosairauksiin. Olin toki googlaillut aihetta ahkerasti jo omin nokkineni, mutta luennolla taululle lävähti tutunoloinen kuva. Kliiniset oireet kuin suoraan koirastani. Luennon jälkeen jututin dermatologia, hän halusi nähdä koiran ja räpsi siitä innoissaan valokuvia. Sanoi, että diagnoosi on yli 90% varmuudella selvä, mutta biopsialla saadaan varmuus.

Koepalat otettiin huhtikuussa. Tai siis otin - pääsin nimittäin itse tositoimiin. Otettiin lonkista ja kyynäristä viralliset röntgenkuvat ja samoilla tropeilla rei'itettäväksi. Kolme reikää, kolme tikkiä. Yksi niistä mäti irti jo viiden päivän kuluttua. Soimasin itseäni ja olin varma, ettei minusta voi ikinä tulla kunnon kirurgia, jos en selviä edes ihotikeistä. Kaksi muuta sentään pysyi kyydissä, ja kolmaskin parani avoimena ilman antibiootteja. Haavanhoito sentään onnistui.

Toissapäivänä sain vihdoin odotetun puhelun. Patologin lausunto saapui - odotetunlaisena. Follikulaarinen dysplasia. Kosmeettinen haitta, kaikki lohduttavat. Ei haittaa koiran elämää. Mutta samalla kasvattajakin ihmettelee, kuinka laajalle alueelle karvanlähtö on levinnyt. Suurin osa potee samaa vaivaa pieninä läntteinä takareisissä. Ennuste on varauksellinen. Karva tuskin kasvaa koskaan takaisin, koska karvatupet surkastuvat. Kaljuuntuminen pysyy joillakin yksilöillä paikallisena, osalla etenee vähitellen koko kroppaan. Lupaavasti alkanut näyttelyura oli sitten siinä.

Pääasia tietysti on, että koira on muuten terve ja onnellinen. Muita harrastuksia turkin puuttuminen ei toki estä. Mutta en voi olla pohtimatta, miten huonon turkin kanssa pärjätään talvella, kaatosateessa tai vesinoudoissa viileänä vuodenaikana. Sanovat, että onhan Suomessa karvattomiakin koiria. Mutta kun minusta on väärin ylipäätän tuoda sellaisia pohjolan oloihin. Valitsin rodun, jonka turkin piti olla helppo ja käytännöllinen. Ja silti päädyn todennäköisesti vaatettamaan koiraani talvisin.

Kai se vaan menee niin, että elämä on epäreilua. Mutta tarvitsisiko sen olla niin epäreilua, että lähestulkoon joka ikiseen oppimaamme sairauteen löytyy elävän elämän esimerkki omien kurssikavereiden eläimistä? Ovatko kaikensortin valuviat todella näin yleisiä rotukoirilla? Vai olemmeko me keskimääräistä valveutuneempia koiranomistajia ja huomaamme ongelmat herkemmin? Vaikea sanoa. Mutta sen tiedän, että jos vielä joskus olen hankkimassa uutta koiraa, pohdin rotukysymystä äärimmäisen tarkkaan. Pieni äkäinen ääni sisälläni huutaa, että sekarotuinen pikkukoirani ei ole ikinä potenut mitään korvatulehdusta kummempaa...

Mutta ilmeisesti tässä on vaan jälleen kerran nöyrryttävä elämän edessä. Hyväksyttävä tosiasiat. Keskityttävä ottamaan valokuvat sellaisesta kuvakulmasta, että koira näyttää siltä, että sillä olisi turkki. Opeteltava valmiiksi maallikonkin korvaan sopiva litania vastaukseksi kyselyihin siitä, miksi koirani näyttää koinsyömältä. Kirppuallergia on täällä valitettavan yleinen, enkä tietenkään toivoisi ihmisten luulevan, että koirani kärsii kirpuista.

Ja edelleen on muistettava, että kyseessä ei ole henkeä uhkaava sairaus. Jos koira kerran hymyilee näin leveästi, se ei taida hirveästi kärsiä vaivastaan:

Näiden tunnelmien myötä palaan jälleen parasiittien pariin. Perästä kuuluu, kuinka kävi...