Tosiasia on, että sitä aikaa ei koskaan tullut, eikä tule. Siis sitä hetkeä, jolloin tietäisin tulleeni maaliin, jolloin kaikki olisi tässä.

Toki niitä läheltä piti –hetkiä on paljon. Jokunen viikko sitten rokotin koiranpennun, jonka olin kolme kuukautta aiemmin leikannut sektiolla tähän maailmaan. Jonakin toisena päivänä sain tuntea riemua siitä, että välilevytyrästä toipuva koira oli alkanut saada jälleen lihasmassaa takajalkoihinsa. Ja taas toisena päivänä sain vilpittömän kiitoksen asiakkaalta, jolle jouduin kertomaan ikäviä uutisia ja kääntymään viranomaisten puoleen.

Niin pieniä, mutta niin valtavan merkityksellisiä hetkiä; hetkiä jotka muistuttavat minua siitä, että olen edelleen oikealla polulla.

Sillä vaikka näennäisesti saavutin erään päätepisteen ja maaliviivan elämässäni, on totuus se, että tämä matka ei siihen päättynytkään. Tuli kyllä fanfaareja ja kuohujuomaa ja lukemattomia halauksia, mutta se oli hetken hurmiota. Oli jatkettava eteenpäin, vaikkakin vapisevin jaloin ja osin umpeenkasvaneella polulla. Tienraivaus- ja tutkimusmatkahommat odottivat.

Kevät ja kesä sujuivat näin jälkikäteen ajatellen aika lailla omalla painollaan. Luin tentteihin, koska niin kuului tehdä, suoritin viimeiset kirjalliset työt ainakin lähes aikataulussaan, läpäisin lopputentit keskivertoarvosanoilla, koska numeroillahan ei enää ollut mitään väliä. Aika pitkään kuljin kuin sumussa. Talven taakka vaati verojaan pitkälle kesään.

Tuli sekin päivä, kun Evirasta tuli virallisen näköinen kirje: päätös eläinlääkäriksi laillistamisesta. Oli keitettävä vielä yhdet kakkukahvit, ihan vaan koska olihan siinäkin aihetta juhlaan.

Työt aloitin heti kun vain mahdollista, sillä samalla tutulla klinikalla. Tunsin epävarmuutta ja onnistumisen hetkiä, opin jatkuvasti uutta, mutten siltikään tarpeeksi. Jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että tässä ammatissa oppiminen ei lopu koskaan.

Päädyin isojen kysymysten äärelle ja kesän ainoa lomaviikko osui erinomaiseen saumaan. Otin koirani, rinkkani ja ystäväni matkaan ja suuntasimme Sallan ja Kuusamon korpimaille hakemaan voimaa ja viisautta ikihonkien huminasta, könkäiden kohinasta ja vaeltamisen vapaudesta. Luulimme ylittävämme fyysisen jaksamisen rajat, mutta opimme, että mieli on valmis luovuttamaan ennen kuin kropasta loppuu puhti.

Palasin arkeen, sain kutsun työhaastatteluun, sain työtarjouksen ja päätin uskaltaa. Alkoi asunnonmetsästys ja laatikoiden pakkaaminen. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Ja sitten tulevat ne jäähyväiset. Paistan huomiseksi läksiäiskakkua, vaikken oikein vielä edes tajua, että huomenna on toistaiseksi viimeinen työpäiväni tuossa kallisarvoisessa työyhteisössä. Ilman näitä ihmisiä en ehkä olisi päässyt tähän asti, mutta nyt on tullut aika vaihtaa maisemaa. Pian aloitan työt kaupungissa, jossa en ole vielä koskaan asunut, mutta josta olen kuullut pelkkää hyvää. Sitä ennen urakoin vielä Eviran lainsäädäntökurssin parissa ja matkustan Viron eläinlääkäripäiville kuuntelemaan luentoja ensimmäistä kertaa eläinlääkäri-lappu rintapielessäni.

Jätän ihan pian jäähyväiset kodille, kotikaupungille, ystäville ja kavereille, perheelle ja tutuille maisemille. Uudessa asuinpaikassani, josta toivottavasti tulee nopeasti koti, on avara taivas ja merituuli. Ennen lähtöäni minulla on kuitenkin loputtoman pakkaamisurakan lisäksi myös eräs vielä tärkeämpi tehtävä.

En ole ennen oikein osannut uskoa etiäisiin tai muihin vanhan kansan viisauksiin, mutta viimeisen vuoden aikana olen parikin kertaa kokenut jotakin sellaista, mitä ei käy täysin selittäminen sattuman kautta. Viime yönä uneeni tuli merkityksellinen vieras: pieni musta koira palasi luokseni, vaikka unessakin tiesin sen kuolleen. Äitini arveli unessa sen ”potkineen hiekat päältään” ja tulleen meitä katsomaan. Se käyttäytyi rauhallisen ja tyytyväisen koiran tavoin ja totesin sen olevan onnellisemman oloinen kuin pitkään aikaan eläessään. Aamulla oloni oli tyyni ja tunsin tehneeni oikean päätöksen silloin puolisen vuotta sitten. Tuli vahva tunne siitä, että surutyössä on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Ennen muuttokuormani lähtöä käyn sirottelemassa rakkaimpani tuhkat yhteiseen lempipaikkaamme maailmassa, siihen metsään, jonne aina palaan.

On aika jättää jäähyväiset myös tälle päiväkirjalle. Sadas kahdeskymmenes yhdeksäs kirjoitus olkoon se viimeinen, jonka myötä niin kliseisesti käännän uuden lehden elämässäni. Se uusi sivu on vielä puhtaanvalkoinen, ja sen kirjoitan vain itseäni varten.

Haluan vielä kiittää lämpimästi kaikkia lukijoitani: teitä hiljaisia sekä puumerkkinsä jättäneitä. Kaikille teillekin toivon sisua, rohkeutta ja lempeyttä – niitä samoja voimavaroja, joilla itse olen selvinnyt tähän saakka. Muistakaa, että suorin tie ei ole se ainoa tie, ja että elämässä on harvemmin oikeita tai vääriä valintoja. Älkää suotta kiirehtikö, vaan nauttikaa matkanteosta. Huolehtikaa siitä, että teillä on rinnallanne hyvä ystävä ja repussa ravitsevat eväät.

Uskaltakaa elää niin, että ei tarvitse kiikkustuolissa katua tai vanhainkodissa valehdella: niin, että auringonlaskun aikaan voitte tuntea kiitollisuutta siitä, että saitte elää tämänkin päivän.

Kuvat Karhunkierrokselta elokuulta 2013.

Så tag mit hjerte i dine hænder,

men tag det varsomt og tag det blidt,

det røde hjerte – nu er det dit.



Det slår så roligt, det slår så dæmpet,

for det har elsket, og det har lidt,

nu er det stille – nu er det dit.



Og det kan såres og det kan segne

og det kan glemme og glemme tit,

men glemmer aldrig, at det er dit.



Det var så stærkt og så stolt, mit hjerte,

det sov og drømte i lyst og leg,

nu kan det knuses – men kun af dig.

Tove Ditlevsen

Repaleinen mieleni on levottoman myllerryksen kourissa. Ihan kuin nykyhetkestä selviytymisessä ei olisi haastetta kylläkseen (aikataulut ja suunnitelmat muuttuvat jopa EMÜ:n arjelle epätyypillisen rivakkaan tahtiin), myös tulevaisuusmörkö hönkii niskaan painostavasti. Ahdistusta ei lainkaan helpota Hesarin työelämäartikkeli, jonka mukaan olen valmistumassa pienipalkkaiseen, pitkän koulutuksen vaativaan ammattiin. Viimeisen lukukausimaksuerän maksettuani olen tullut piinallisen tietoiseksi siitä muhkeasta lainataakasta, mikä pankissa köllöttää. Okei, työllisyystilanne on meillä onneksi hyvä, mutta auvoinen ja tahahuoleton tulevaisuus valtavan maastoauton ratissa ei ehkä olekaan ihan yhtä itsestäänselvä, kuin mitä joskus ykkösvuosikurssilaisena kuvittelin. Totuus nimittäin on se, että niitten reilujen tienestien eteen joutuu tosissaan paiskimaan töitä. Olen aika tyrmistynyt sen tiedon edessä, että ihmispuolen lääkäreiden keskipalkka on tuplaten isompi, kuin eläinlääkäreiden. Jos tämän olisin tiennyt silloin lainahakemusta allekirjoittaessa (tai pikemminkin hakupapereita raapustaessa), olisin saattanut vielä harkita uudemman kerran.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Eihän tähän ammattiin palkan takia opiskella. Mutta kyllä se yksi kriteeri muiden joukossa on ollut silloin muinoin ammatinvalintakysymysten äärellä. Omistusasunto- ja omakotitalohaaveet taitavat siirtyä suosiolla jonnekin parin vuosikymmenen takaiseen tulevaisuuteen, varsinkin jos/kun siviilisäätyni säilyy nykyisellään...

Olen yrittänyt lääkitä levottomuuttani käsitöiden ja musiikin voimalla. Jotenkin kummallisesti vaan ajaudun neuleohjeita pläräillessäni kirjoneuleiden pariin, nuottivihkojen välistä löytyy vanhoja, rakkaita norjalaisbiisejä ja Spotifyssä laulaa Sigrid Moldestad. Norja ei anna minulle rauhaa.

Jos minulle juuri nyt tarjottaisiin mahdollisuutta muuttaa Pohjois-Norjaan erakkoelämää viettämään, en todennäköisesti juuri epäröisi ratkaisuani. Olen niin lopen kyllästynyt kaupunkielämän kiroihin ja ihmispaljouteen. Jospa voisinkin kelata aikaa kolmisen kuukautta taaksepäin ja istua vain tykkylumisen kuusikon hiljaisuudessa tuleen tuijottaen...

Olen tuhlannut aimo osan tästä sunnuntaista googletellen kielikursseja ja norjansuomalaisten blogeja. Kylmä tosiasia on, että Norjaan ei ihan noin vain lähdetä oleskelemaan, ja työnteon ehdoton edellytys taasen on kielitaito. Aika moni vaihtoehto kaatuu käytännön syistä hankaluuteen ja kalleuteen, mutta haaveillahan aina saa. Norjalainen villapaita minulla jo on, mutta hardangerviulu puuttuu vielä.

Ylläolevat laulunsanat (vai lieneekö alunperin runo?) ovat puhutelleet minua viime keväästä saakka, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran Oslon kansanmusiikkiklubilla. Youtube-version äänenlaatu on kehnonpuoleinen, mutta kyllä siitä tunnelma silti välittyy. Ja siinä näkyy se hardangerviulukin. Sanojen englanninkielinen käännös löytyy netistä, jos merkitys ei norjasta aukene. Tämä on yksi niistä kappaleista, jonka äärellä vuoroin itketään ja sitten hymyillään kirvelevin silmin. Voi kuinka toivonkaan, että mit hjerte vielä löytäisi vahvat, mutta lempeät kädet kolhujaan suojaamaan.

Minä täällä, hei. Talvisesta Tartosta. Tai kai se kevättäkin tekee; kadut ovat nimittäin hyvää vauhtia muuttumassa hengenvaarallisiksi ihmiskeilaradoiksi. Katujen kunnossapito (tai sen puute) on yksi niistä asioista, joita en jää täältä kaipaamaan...

Blogi on taas jäänyt pahasti paitsioon, kun Oikea Elämä on puskenut tällaisten prioriteettillistalla vähemmän tärkeiden asioiden edelle. Tästä viimeisestä opiskeluvuodesta on muotoutunut tyystin toisenlainen, kuin mitä etukäteen ajattelin - niin hyvässä kuin pahassakin.

Syksyllä meille tarjottiin parin kuukauden tiivis paketti nautatietoutta, sen jälkeen kukin suuntasi tahoilleen harjoittelujaksolle. Osan näistä viimeisen vuoden ei-akateemisista harjoitteluista on voinut kuitata viime kesän työkokemuksella, joten aikaa jäi vähän muuhunkin. Osa kurssikavereista valloitti maailmaa Nepalia ja Amerikkaa myöten, minä pitäydyin lähinnä tarkastelemaan suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää paikallisen kirurgian poliklinikan potilaan näkökulmasta käsin. Ja tulihan sitä itsekin vähän reissattua, pienellä Baltian kiertoajelulla ja Espanjassa sikäläisen kollegan luona kyläilemässä ennen talven työrupeaman alkua.

Tein talven mittaan muutaman eri pituisen sijaisuuden kuntapuolella ja lisäksi pari pieneläinpätkää. Vaikka etukäteen katseltuna kalenteri näytti ihan mukavalta, näin jälkikäteen ajatetuna töitä tuli paiskittua vähän liiankin kanssa. Hyppäys pieneläinpuolelta navettasaappaisiin oli ehkä suurempi kuin luulin, lisäksi päivystysyöt ja -viikonloput verottivat voimia aika tavalla. Parhaiten sen huomasi siitä, kun töiden jo loputtua yöunet olivat edelleen katkonaisia (keskellä yötä piti herätä tarkistelemaan kännykkää) ja leposyke huiteli välillä pilvissä. Vaan nyt on siitäkin selvitty, ja enimmäkseen vieläpä ihan kunnialla. Positiivista palautetta tuli sekä asiakkailta että kollegoilta, siitäkin huolimatta että välillä konstit vaan loppuivat kertakaikkiaan kesken...

Alkuperäisen suunnitelmani mukaan olin lähdössä myös ensi kesäksi kuntapraktiikkaan, mutta monen mutkan ja muuttujan jälkeen päädyin lopulta raapimaan vanhan, tutun klinikan ovea kotikulmilla. Pomo ja työkaverit ottavat minut ilolla vastaan kesäsijaiseksi, ja vaikka kesäsuunnitelmien vesittyminen vielä hieman kirveleekin, on tässäkin vaihtoehdossa positiiviset puolensa. Kunnaneläinlääkärin arkeen kun sisältyy huomattavasti enemmän paperityötä ynnä muuta "ylimääräistä", kuin mitä etukäteen odotin. Tässä hetkessä, kun elämässä muutenkin tapahtuu koko ajan liikaa, on ehkä hyvä minimoida ylimääräiset stressinaiheet ja yrittää keskittyä olennaiseen.

Jonkin sortin PGD-syndroomaa (Post Graduation Depression, Graduation Blues) tuntuu olevan ilmassa, vaikka itse valmistumisjuhlallisuuksiin on vielä aikaa. Olen 25-vuotias (Vasta? Jo?), valmistumassa unelma-ammattiini, minulla on edessä loppuelämä ja koko maailma. Mikähän hitto siinä sitten on, että tästä hetkestä ei kykene nauttimaan ja iloitsemaan? Ehkä osasyynä on se, että tähän saakka työelämästä saadut maistiaiset eivät ole olleet pelkkää ruusuilla tanssimista. Sen sijaan on ollut valtaisaa ahdistusta päivystyspuhelimen äärellä, keskellä yötä soitettuja paniikkipuheluita kollegoille, loputonta riittämättömyyden tunnetta, kroonista rahapulaa hyväksi kehutun palkan valuessa lääketukkuun ja verottajalle, auton kolhimista, rästiin kertyviä paperihommia ja niin edelleen. Ihmismieli (tai ainakin minun mieleni) on siitä kummallinen, että jotenkin nuo negatiiviset kokemukset onnistuvat peittoamaan alleen ne onnistumisen hetket: olenhan kuitenkin kyennyt viime kuukausina selättämään monta haastetta koiran keisarinleikkauksesta elävien kirjoihin pelastettuun ähkyponiin. Useampikin kokenut kollega on muistanut korostaa nöyryyden merkitystä tässä ammatissa, mutta välillä tuntuu, että sitä puolta on tullut harjoiteltua vähän liiankin kanssa...

Kaikkien työperäisten huolenaiheiden lisäksi myös sydämenasiani ovat olleet viime aikoina koetuksella. En ole mikään ällöromanttinen ihminen, mutta yksinäisten vuosieni saatossa olen tullut siihen tulokseen, että mikään tässä elämässä ei ole yhtä tärkeää ja vaalimisen arvoista kuin kahden ihmisen välinen rakkaus. Aleksi Ojalan kappale "Rakastaa ja tulla rakastetuksi" tuntuu nyt ehkä ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Kun vuosikausiksi jonnekin syvälle ja syrjään haudatut tunteet uskaltaa päästää pintaan ja ne lupaavan alun jälkeen torjutaan epäreilusti ja ennalta-arvaamattomasti, ei lopputulos ole kaunista katseltavaa. Viime viikkojen kaamoksen jälkeen pystyn sentään edes hetkittäin unohtamaan sisälläni vellovan pahan olon. Itseluottamuksen keräilemiseen ja arvottomuuden tunteen selättämiseen kulunee kuitenkin vielä paljon pidempi aika. Nuorempana ihailin niitä vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka tuntuivat selviytyvän mistä vaan ja seisoivat vakaasti jaloillaan ilman elämänkumppania. Nyt tuo ihailu on vaihtunut pelkoon siitä, että päädyn itse kyyniseksi vanhaksipiiaksi. Minä haluan miehen ja perheen, minä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen varma, että olisin siinä hyvä, että pystyisin rakentamaan kestävän parisuhteen ja perhe-elämän. Tunnen suunnatonta katkeruutta siitä, että minulle ei suoda edes mahdollisuutta onneen... Saattaisin sortua lääkitsemään sydänsurujani koiranpennulla, mutta siihenkään ei tällä hetkellä ole riittäviä resursseja, joten on tyydyttävä lähinnä suklaaseen, neulomiseen ja välillä vähän punaviiniinkin.

Suurta surua on viime aikoina aiheuttanut myös oman polkuni rinnalta näkymättömiin haihtuneet pikkuruiset tassunjäljet. Kun rakkaan pikkukoirani elämänlaatu ei enää tuntunut riittävän hyvältä, oli raskaan päätöksen aika. Vaikka olen aiemmin joutunut hautaamaan kolme kaniani, otti Ensimmäisen Oman Koiran lähtö todella koville. Suruani sentään helpotti ajatus siitä, että poisnukkuminen kotona tutussa sylissä nakkipaketin äärellä ei liene kurjin mahdollinen tapa lähteä... En taida kovinkaan vakaasti uskoa sateenkaarisiltoihin ja sielunvaellukseen, mutta olen kiitollinen siitä, mitä kaikkea tuo karvakerä minulle ehti liki yhdeksän yhteisen vuotemme aikana opettaa.

Pieni Musta Koira 24.7.2004 - 8.2.2013

Opiskelujen tiimoilta kevät jatkuu nyt sikojen ja lampaiden parissa. Huhtikuun lopulla alkaa kuukauden lukuloma, jonka jälkeen edessä on kaksiosainen lopputentti. Jos tentti menee läpi (ja parempi olisi...), tutkintotodistukset käydään kumartamassa Tartossa 7.kesäkuuta. Sitten vaan laillistumishakemus Eviraan ja se on siinä. Siis alle kolme kuukautta ja titteli on DVM, voitteko uskoa?

Yksi iso tekijä tässä muodonmuutoksessa lienee se, että tänä kevätlukukautena minulla ei ollut yhtään tenttiä. Sain keskittyä kaikessa rauhassa uuden tiedon omaksumiseen ja ammentaa oppia itseäni, en luennoitsijaa varten. Sain syventyä alan kirjallisuuteen oman kiinnostukseni ja voimavarojeni mukaan ilman vieressä tikittävää kelloa tai takaraivossa nakuttavaa omaatuntoa. Mutta mikä tärkeintä, minulla oli oikeasti vapaa-aikaa. Aikaa puuhastella omia juttuja, koluta koiran kanssa puistoja ja puronvarsia. Aikaa neuloa, tuijottaa televisiota, lukea pokkareita juuri silloin kuin haluan. Aikaa prosessoida kesken jääneitä kriisinpoikasia ja rakennella uudelleen sellaista aikuistuneempaa minäkuvaa. Kyllä yksinäisyys välillä ahdisti, ja avoin tulevaisuus ja menneiden vuosien katkerat kolhut. Mutta jotenkin pikkuhiljaa asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin ja moni umpisolmu aukeni. Oli jotenkin eheyttävää tajuta, että kaiken painolastinkin alta voi selvitä taas jaloilleen. Vasta nyt alkaa valjeta, kuinka kokonaisvaltaisen rankkoja opiskeluvuodet Virossa ovat olleet. Nyt, kun loppu jo alkaa häämöttää, olo on melkoisen helpottunut. En minä kadu opiskelemaan lähtöä, mutta ehkä, jos olisin tiennyt mitä edessä on, olisin saattanut valita toisin. Ihan vaan siitä pelosta, ettei minusta olisikaan ollut tähän. Mutta nyt tiedän, että on - minä tulen voittamaan tämän taistelun.

Sain Oslon reissusta paljon uusia ystäviä ja ennen kaikkea valtavasti hienoja kokemuksia. Henkilökohtaisesti yksi tosi tärkeä juttu liittyi musiikkiin. Uskaltauduin mukaan naistenpäivän kansanmusiikki-iltamiin soittamaan, esiintymään ja erään paikallisen suosikin keikkaa seuraamaan. Sain jopa kokeilla hardanger-viulua ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että vielä jonakin päivänä hankin sellaisen ihan omaksi. Oslossa oli muutenkin ilahduttavan paljon kulttuuritapahtumia, joihin olisin ilolla osallistunut enemmänkin. Pääpaino reissussa oli kuitenkin opiskelulla ja pitkät klinikkapäivät vaativat veronsa iltasella.

Pyrin heittäytymään ennakkoluulottomasti myös sellaisiin touhuihin, jotka ehkä ensituntumalta eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta. Yksi hyvä esimerkki oli Holmenkollenin kisat: en ole mikään suuri urheilun ystävä, mutta lähdin kuitenkin kaverin seuraksi mäkimontun laidalle. Päädyimme osaksi suurta kansanjuhlaa ja äärettömän lämmintä tunnelmaa. Luulen tavoittaneeni jotain perinorjalaista sinä aurinkoisena sunnuntaina tuhansien muiden joukossa hurratessani. Kisojen lopputuloksesta minulla ei ole mitään havaintoa, mutta elämys oli vertaansa vailla! 

Yhteiskunnallisia juttuja tuli pohdittua paljon, kun hyppäsin taantumasta toipuvasta Virosta ökyrikkaaseen Norjaan. Raha yksin ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se näköjään voi tarjota puitteet aika mukavaan elintasoon... Mutta paratiisissakin on varjonsa ja Norjassa viime heinäkuun terroriteot ovat jättäneet jälkeensä suuren kollektiivisen surun. Sitä ei ehkä näe päältäpäin, mutta heti pinnan alla se tulee vastaan kovin kipeänä. Varsinkin huhtikuussa Breivikin oikeudenkäynnin lähestyessä oli vaikea välttyä törmäämättä aiheeseen - etenkin kun monet surmansa saaneet nuoret olivat kotoisin Oslosta ja sen lähiympäristöstä. Minut yllätti se, kuinka konkreettisesti sydäntä voi kylmätä, kun jostain sivulauseesta tajusin, että keskustelukumppani on menettänyt jonkun läheisensä. Mutta Norjan vahvuus tässä asiassa lienee se, kuinka yhtenäinen kansakunta on. Surutyötä tehdään yhdessä. Jälleenrakennus ottaa oman aikansa, mutta luottamus tulevaisuuteen on vahva.

Norja ei ole mikään kulinarismin paratiisi, eikä ilmasto ole välttämättä se houkuttelevin mahdollinen. Mutta jotakin siinä maassa ja kansassa on, joka minuun vetoaa. Jokin mystinen vetovoima oli jäänyt kytemään jo vuosien takaisista reissuista ja nyt se tunne on vain vahvistunut entisestään. Luulen, ettei vuonomaan valloitus päättynyt minun osaltani vielä tähän - itse asiassa seuraava reissu ensi keväälle on jo harkinnan asteella hautumassa. Kielen kanssa olisi vaan tehtävä töitä, mutta jos kolme kuukautta riitti ymmärtämisen oppimiseen, ei puhuminenkaan varmaan mikään mahdoton tehtävä olisi. Oslossa hankaluutena oli se, että kaikki puhuivat liian hyvää englantia. Ilmeisesti se olisi lähdettävä länsirannikolla tai pohjoiseen, jos haluaisi välttyä lingua francaan jämähtämiseltä. Tällä hetkellä kaikki suunnitelmat ovat vielä auki, mutta juuri se tässä onkin kutkuttavinta. Tie jatkuu ja vain kulkemalla eteenpäin voin nähdä, mitä seuraavan mäennyppylän takana odottaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan,

ovelta mistä sen alkavan näin.

Nyt se on kaukana edessäpäin,

jos voin, sitä joudun seuraamaan

jaloin innokkain vaeltaen

kunnes se taas tien suuremman kohtaa

paikassa johon moni polku johtaa.

Mihin sitten? Tiedä en.

- J.R.R. Tolkien -  

Astetta päheempi sähköauto

Hei pitkästä aikaa! Vieläkö muistatte minua? Erittäin epäluotettava nettiyhteyteni on vähentänyt bloggausintoani roimasti, mutta yritän nyt kertailla vähän viime viikkojen kuulumisia. Oslon reissu on nyt hujahtanut jo yli puoleen väliin hyvin vaihtelevissa merkeissä. Klinikkarotaationi ovat tähän saakka pitäneet sisällään litanian kirurgia – sisätaudit – heppa – tilakäynnit – poliklinikka – patologia – hedelmällisyys. Tämä viikko on jälleen patologiaa ja loppukevääksi on tiedossa vielä pari viikkoa tuotantoeläinsairaalaa, viikko heppaklinikkaa ja viikko tilakäyntejä. Hurjan mielenkiintoista on enimmäkseen ollut. Motivaatio on luonnollisesti vaihdellut kulloisenkin viikon mukaan, mutta yleisvaikutelma on silti ehdottoman positiivinen. Flunssa on hidastanut menoa viime päivinä, mutta onneksi vasta nyt. En ainakaan missaa mitään äärettömän tärkeää, vaikken jaksaisi olla koko ajan skarppina.

Poliisihevonen Tor pronssiversiona

Arkirutiinit ovat asettuneet aikalailla sellaiseen rytmiin, että arkipäivät sisältävät opiskelua ja koiran viihdytystä. Hyvin harvoin tulee lähdettyä iltaisin mihinkään ruokakauppaa kauemmaksi. Viikonloppuihin on ladattu sitten enemmän ohjelmaa ja sosiaalista elämää. Aika pian on tullut selväksi se, että reissun prioriteetti on minulla opiskelu. Sen lisäksi ei ole ihan hurjasti energiaa turistina pyörimiseen tai bileissä ramppaamiseen. Takaraivossa kolkuttelee jatkuvasti pieni ääni, joka kehottaa ottamaan opetuksesta kaiken hyödyn irti tulevaa kesää ja ensimmäistä eläinlääkärin sijaisuuttani ajatellen. Ihan mukavasti sitä oppia olen mielestäni onnistunut omaksumaankin. Pelko ja epävarmuus ovat vähitellen väistymässä, kun huomaan jo selviäväni kliinisestä yleistutkimuksesta omin neuvoin ja alkavani muistaa lääkityksiin liittyviä juttuja. Varsinaisen työrutiinin kehittäminen toki alkaa vasta sitten oikeasti työelämässä, mutta juuri nyt olen varsin tyytyväinen tilanteeseeni.

Teepuodin valikoimaa - kaikki pikkupurkit omia laatujaan

Oslossa on päästy nauttimaan kaikkien aikojen lämpimimmästä keväästä. Maaliskuun lämpöennätyksiä on taidettu rikkoa jo useampaan otteeseen. Lunta ei ole juuri ollut enää kuukauteen ja puistoissa kukkivat lumikellot, krookukset ja skillat. Ihmiset ovat hyväntuulisia ja hymyileväisiä. Mikäs täällä siis ollessa! Toki koti-ikävä on välillä vaivannut, mutta se syvin monttu ei onneksi yleensä kestä paria päivää pidempään. Vaikka osa minusta kaipaakin jo Suomeen, toinen osa haikailee taas uusien seikkailujen perään. Mitähän jännää sitä keksisi ensi vuodelle? Tämän kevään tavoin koko ensi vuosi on hyvin harjoittelupainotteinen, joten siinä mielessä voisi hyvinkin olla saumaa käväistä ihmettelemässä aikoja ja tapoja jossain muuallakin. Täytyisi vain keksiä, missä!

Uupunut lenkkikaveri aktiivipäivän iltana

Ajatus ei kulje oikein lennokkaasti juuri nyt. Palaan siis sorvin ääreen hieman virkeämpänä ensi kerralla. Kevättä teillekin!

Tervehdys talvisesta Oslosta! Takana on nyt kaksi viikkoa klinikkaharjoittelua ja siinä sivussa norjalaisen elämänmenon ihmettelyä. Opiskelu on ollut äärimmäisen antoisaa ja innostavaa. Lievänä varjopuolena siihen liittyy se, että iltaisin ei juuri jaksa kotisohvalta liikahtaa, kun pääkoppa on uuvutettu totaalisesti ajatustyöllä päivän mittaan. Koska päällimmäinen motiivini tässä vaihtojaksossa on kuitenkin eläinlääkiksessä, olen yrittänyt olla ottamatta liikoja paineita asiasta ja panostaa muuhun elämään sitten viikonloppuisin.

Kotiin en ole saanut vielä hankittua nettiyhteyttä, joten bloggaaminen on toistaiseksi työn ja tuskan takana. Yritän kuitenkin raportoida edes lyhyesti tämän hetken tunnelmia, kun läppäri tuntuu löytävän yhteyden suojaamattomaan langattomaan verkkoon.

Pieneläinkirurgian viikolla pääpaino oli kokeneiden lääkäreiden seuraamisessa ja pienryhmäluennoissa, vaikka pääsin parina päivänä myös osallistumaan leikkauksiin ihan kädestä pitäen. Koska klinikalla opetusryhmät ovat pieniä, on luentomuotoisestakin opetuksesta saanut tosi paljon irti - etenkin kun opettajat ovat oma-aloitteisesti vaihtaneet opetuskielen englantiin minun läsnäollessani. Pikkuhiljaa tosin alkaa norjakin kuulostaa jotensakin ymmärrettävältä. Kielikylpy taitaa näin aikuisemmallakin iällä olla se tehokkain opetuskonsti!

Tällä viikolla pieneläinten (tai oikeastaan seura- ja urheilueläinten, kuten asia täällä oikeammin ilmaistaan) sisätaudeilla opiskelijat on otettu mukaan potilastyöhön heti anamneesista alkaen potilaiden luovutukseen asti. Aiempaa tutummaksi ovat tulleet niin kliininen, ortopedinen kuin neurologinenkin tutkimus. Lisäksi olemme päässeet mukaan mm. röntgen- ja ultraäänitutkimuksiin ja ihmettelemään tietokonetomografiakuvia. Lääkärit ovat myös kannustaneet meitä nimikkopotilaidemme tapauksissa itsenäiseen ajatustyöhön ja mahdollisten diagnoosien miettimiseen. Suurin osa tapauksista on sitten käsitelty vielä yhdessä hoitavan lääkärin kanssa päivän päätteeksi, jotta hahmottaisimme paremmin kokonaisuuden. Viikko on ollut aika uuvuttava, mutta tosi mielenkiintoinen. Toisaalta on ollut mukava huomata, että jotain pääomaa kliiniseen työhön on jo karttunut matkan varrella, mutta ennen kaikkea olen herännyt tajuamaan, miten paljon opittavaa vielä riittää. Tässä vaiheessa tärkeintä on kuitenkin hankkia mahdollisimman hyvät rutiinit perustutkimukseen, koska siinä piilee diagnostiikan alku ja juuri.

Keskiviikkoiltana tsemppasin sohvan kutsusta huolimatta liikenteeseen ja kävin keskustan uudella folk-klubilla kuuntelemassa kymmenen vuoden takaisen viulisti-idolini konserttia. Hienot puitteet hienolle keikalle ja sielunravintoa pitkäksi aikaa! Liikenneyhteydetkin olivat puolellani, kun pääsin keikkapaikalle yhdellä ratikalla. Luksusta!

Koiran kanssa on lenkkeilty ahkerasti. Olen yrittänyt hyödyntää aamun ja alkuillan kohtuullisen valoisat hetket ja kartoittanut lähiseutujen lenkkireittejä. Vaikka asunnonmetsästyksessä koira tuntui olevan iso miinus, koiria on täällä tosi paljon. Norjalaiset tuntuvat pitävän erityisesti lintukoirista. Päivittäisiä bongauksia ovat mm. erilaiset setterit ja seisojat. Toki perinteisiä seurakoirarotujakin näkyy, mutta nuo sporttiset ja virtaviivaiset koirat vaikuttavat sopivan paikaliseen elämäntyyliin. Oslolaiset ovat urheilullista väkeä. Lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä on paljon, ja talvella tietysti hiihtäjiä. Koska metrolinjojen päästä alkaa hyvät latuverkostot, parveilee keskikaupungin metroasemilla hiihtoasuisia reippailijoita suksineen.

Elämänasenne tuntuu paikallisilla olevan muutenkin hyväntuulinen ja rento, joten sopeutuminen on ollut varsin helppoa. Lounastauoilla yliopiston kanttiinissa tutustuu helposti uusiin kaverinkavereihin, jos vaan jaksaa olla sosiaalinen. Harmikseni vain olen monesti iltapäivän puolella jo sen verran tainnoksissa jatkuvasta kielikylvystä, että keskusteluun osallistuminen vaatii välillä aikamoista tsemppiä. Mutta pikkuhiljaa eteenpäin...

Ruokatunnilla on useimpina päivänä mahdollisuus osallistua halutessaan myös patologian demonstraatioihin. Patologian laitoksella on auditorio, jossa esitellään päivän avauksia, jos sopivia tapauksia on riittävästi. Vaikka pienehkössä salissa kaikilla on näköyhteys pöydälle, on oppimisen avuksi saliin viritetty myös nykyteknologiaa. Pöydän yläpuolella on kamera, joka välittää kuvan isoille tv-ruuduille. Olen osallistunut muutamaan demoon ja aion jatkossakin osallistua aina tilaisuuden tullen, koska vastaavaa mahdollisuutta ei ainakaan kotiyliopistolla ole. En tiedä, onko Helsingissä vastaavaa järjestelyä.

Norjan eläinlääketieteellinen korkeakoulu (Norges veterinærhøgskole, NVH) toimii vielä toistaiseksi vanhoissa tiloissa. Vuosien saatossa on toki remontoitu ja kaikki tekniikka on ajan hermolla, mutta tilat ovat kieltmättä ahtaat ja osin epäkäytännölliset. Uudet tilat valmistunevat vuoden 2018 tienoilla, kun NVH muuttaa yhteen Oslon yliopiston kotieläintieteen ynnä muiden asiaankuuluvien laitosten kanssa uudelle maaseutukampukselle. Viron varsin vaatimattomiin puitteisiin tottuneena en uskalla edes kuvitella, kuinka hienot tilat sinne rakentuvat. Vaikka toki seiniä tärkeämpää on se sisältö; tieteen, tutkimuksen ja opetustyön laatu.

Olen nauttinut täällä erityisesti ilmapiiristä opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa. Perinteiseen venäläiseen yliopistokulttuuriin kuuluvaa hierarkiaa ei täällä tunneta, vaan opiskelijoita kohdellaan ihmisinä ja opettajia uskaltaa puhutella. Opetuskulttuuriin kuuluu täällä saumaton vuorovaikutus ja keskustelu. Kuulemma täkäläiset opiskelijat ovat saattaneet törmätä pää edellä seinään lähtiessään vaihtareiksi perinteisemmän opetuskulttuurin maihin, esimerkiksi Kanadaan eivät norjalaiset kuulemma ole enää oikein tervetulleita. Kaikella on siis kääntöpuolensa! Siitä huolimatta minä olen nauttinut täkäläisestä systeemistä ja pyrkinyt hyödyntämään sen mahdollisiman tehokkaasti.

Klinikalla opiskelijoilla on tapana tuoda perjantaisin leivonnaisia osastonsa henkilökunnalle. Eilen iltapäivällä istahdimme juustokakun ääreen kahvitauolle ja seuraamme liittyi vanhempi herrasmies, jonka nimi ja virkanimike ovat minulle toistaiseksi hämärän peitossa. Samainen setä on kuitenkin tekemisissä eurooppalaisen kollegion kanssa, joka tekee akkreditointiin liittyviä tarkastuskäyntejä eläinlääkiksissä, mukaanlukien kotiyliopistollani Virossa. Aivan äkkiarvaamatta keskustelu kääntyi politiikkaan. Herra tuntui olevan kovasti huolissaan siitä, kuinka skandinaviassa ollaan sokeita lähihistorialle ja kannusti meitä vironsuomalaisia jakamaan kokemuksiamme paikallisten opiskelijoiden kanssa. Ilmeisesti täälläkin on ääriryhmiä, jotka kannattavat sosialismia ynnä muita ikäviä aatteita ja joihin viimekesäisen joukkosurman tekijäkin on ollut sidoksissa. Ei mitään kevyttä kahvipöytäkeskustelua, mutta ajatuksia herättävää! Sitä niin helposti sokeutuu yksipuoliseen ajatteluun. Tähän saakka olen ajatellut olevani täällä vain ammentamassa kokemuksia itselleni, mutta eilinen keskustelu auttoi ymmärtämään, että vastavuoroisesti minullakin voisi olla täällä jotakin annettavaa. Todellakin allekirjoitan keskustelukumppanimme huolen siitä, kuinka historiasta pitäisi ottaa oppia eikä antaa samojen tragedioiden toistua yhä uudelleen. Kyllä tässä taitaa väkisinkin käydä niin, että opiskeluajastani Virossa (ja nyt Norjassa) jää käteen muutakin kuin tutkintotodistus. Ottaa varmaan aikansa ensinnäkin prosessoida kaikki tämä laajentunut maailmankatsomus ja sitten vielä löytää konstit sen hyödyntämiseksi isommassa mittakaavassa, mutta juuri nyt on varmaan tärkeintä muistaa aina välillä pysähtyä reflektoimaan näitä kokemuksia, jotta ne eivät valuisi unohduksena hukkaan. Joku viisas on joskus lausunut, että välinpitämättömyys on suurin rikos ihmisyyttä vastaan. Samaan pakettiin voisi varmaan niputtaa tietämättömyyden ja kapeakatseisuuden.

En aikonut alunperin kirjoittaa tällaista paatosta, mutta menköön nyt, kun kerran vauhtiin pääsin. Ehkä alkaa kuitenkin olla vähitellen aika lopetella koneen naputtelu tältä päivältä ja ryhtyä lauantai-illan viettoon. Jos sää sallii huomenissa, taidamme lenkkeillä noutajanretaleen kanssa ihmettelemään sunnuntaimarkkinoita ja sitten paistaa ison kasan vohveleita. Ihan vaain siksi, että elämässä säilyisi tasapaino: sopivasti kontrollia ja riittävästi nautintoa. Leppoisaa viikonloppua teillekin!

Tammikuun ohjelmassa oli viikko hoitajantöitä klinikalla, viikon kuntaharjoittelu ja kaksi viikkoa tarkastuseläinlääkäriharjoittelua teurastamolla. Iltaisin ja viikonloppuisin peuhasin koirien kanssa lumessa, tapasin vanhoja hyviä ystäviä ja pakkailin vähitellen tavaroitani. Viime lauantaina lähdin aamupäivällä ajelemaan kohti Turkua auto ahdattuna miltei yhtä täyteen kuin joulun alla Tartosta lähtiessä. Turkuun oli sovittu lenkki- ja lounastreffit, jotta sekä minä että koira jaksaisimme matkustaa yön yli laivalla. Ajomatka sujui kommelluksitta, mutta laiva oli reilut pari tuntia aikataulusta myöhässä. Minua se ei onneksi haitannut, koska aikataulu oli laskeskeltu hyvinkin väljäksi. Sunnuntaina ajelin kaikessa rauhassa Ruotsin halki Norjaan, selvisin tietullista lähes kunnialla ja sain kerran neuvoa kysyttyäni hankittua nastarengasverolappuja. Loppumetreillä navigaattori hukkasi satelliittiyhteyden pitkissä tuneleissa kaupungin ja meren alla. Kun lopulta putkahdin maan pinnalle, olin väärällä puolella keskustaa ja jouduin ajamaan ylimääräisen mutkan keskikaupungin halki, mutta löysin kuitenkin ehjänä perille. Tavarakuorman purku kolmanteen kerrokseen vei loputkin mehut kahden ajopäivän väsyttämästä kropasta ja uni tuli hyvissä ajoin.

Maanantaina ilmoittauduin aamukahdeksalta koululla kv-koordinaattorin luona. Tapasin muutamia muita vaihtareita ja hoidimme paperihommia pois alta. Sitten vaan valkotakki niskaan ja klinikalle! Ensimmäinen viikkoni on pieneläinkirurgian osastolla, jossa olen viihtynyt erinomaisen hyvin. Sekä opiskelijat, hoitajat että lääkärit ovat tosi ystävällisiä ja avuliaita. Käytännön hommiinkin olen päässyt paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. Suurin osa ihmisistä puhuu hyvää englantia, mutta pääsääntöinen käyttökieli on ollut norja, ainakin nyt kun olen ollut ainoana vaihtarina tällä osastolla. Ymmärrän välillä lähes kaiken, välillä vähemmän ja selvästi huomaan, että loppupäivää kohden keskittymiskyky herpaantuu. Nyt pitäisi vain ruveta aktiivisesti puhumaan skandinaviaa, niin kielitaito karttuisi!

Kameraa en ole vielä jaksanut paljon kaivella esiin, mutta joskohan viikonloppuna saisin aikaiseksi. Olohuoneen ikkunasta on hienot näkymät kaupungin ylle ja Holmenkollenille, erityisesti iltapimeällä. Aika näyttää, miten pitkään tämä kuherruskuukausi Norjan kanssa kestää – varmaan ainakin niin kauan, kun toinen toistaan komeammat miehet kiirehtivät avaamaan ovia yliopistolla ja vähintään joka toinen vastaantulija hymyilee. Lieneeköhän tämä muuten ainoa maa maailmassa, jossa lähikorttelin kulmakioski mainostaa tarjouskaviaaria..?

Nyt klinikkapäivän ja koiran lenkityksen jälkeen saan hyvillä mielin köllähtää sohvalle tv:n ääreen. Home and Away, Dharma og Greg, Frustrerte Fruer ynnä muut hömppäsarjat lepuuttavat mieltä samalla, kun neulon sukanvartta. Olen antanut itselleni luvan ottaa ihan iisisti tämän ensimmäisen viikon. Reissuväsymys painaa vielä ja uuteen ympäristöön sopeutuminenkin vie voimia. Jos nyt maltan ottaa iisisti, ehkä jaksan sitten viettää seuraavat 12 viikkoa aktiivista ja sosiaalista vaihtarielämää!

Lähdin matkaan varhain lauantaiaamuna 10. joulukuuta. Bussi vei Tartosta suoraan Tallinnan lentokentälle. Lento Osloon kesti n. puolitoista tuntia. Oslon lentokentät sijaitsevat aika kaukana kaupungista itsestään, pääkenttä Gardemoen toki hieman lähempänä kuin Rygge, jonne halpalentoyhtiöt laskeutuvat. Bussikuljetukset on kuitenkin hoidettu kätevästi aikataulutettuina lentojen mukaan ja kaikille matkustajille on paikkatakuu. Yhteysbussi rautateillekin olisi ollut tarjolla, jos suunta olisi ollut muualle Norjaan. Koska minulla oli mukana vain käsimatkatavarat, ehdin täpärästi edellisen laskeutuneen lennon bussiin ja vältyin matkatavaroiden ja seuraavan bussin odottelulta. Bussiin kannatti ostaa kerralla meno-paluulippu. Opiskelijalle se maksoi muistaakseni n. 30 euroa. Maksuvälineinä toimivat luottokortit ja käteinen. Onneksi olin hoksannut vaihtaa valuuttaa Tallinnassa aamulla!

Siinä sitä sitten oltiin yhtäkkiä, pöllämystyneenä Oslon keskustassa! Bussiterminaali sijaitsee päärautatieaseman kyljessä. Ensimmäiseksi suunnistin turisti-infoon hakemaan keskustan kartan ja nipun esitteitä. Sitten suunta kohti hostellia. Sen olin valinnut sijaintinsa perusteella, koska maanantaiaamuna lähtö oli aamuyöllä. Matkaa ei ollutkaan kuin muutama korttelinväli. Koska olin niin aikaisessa, että punkkaa ei ollut vielä saatavilla, jätin reppuni säilytykseen ja kipitin kaupungille. Yhtäkkiä satuin väentungokseen ja ajattelin jäädä hetkeksi seuraamaan tilanteen kulkua. Ihmiset parveilivat Grand Hotelin edustalla, ja vain hetkeä myöhemmin väki alkoi hurrata. Hotellista asteli turvamiesten saattelemina mustiin autoihin arvokkaan näköistä porukkaa ja afrikkalaisiin asuihin pukeutuneita rouvia - Nobelin rauhanpalkinnon saajat!

Sen verran heikosti olin ehtinyt perehtyä matkakohteeseeni, että koko Nobel-kekkerit tulivat ihan puun takaa. Sujuvasti soluttauduin kuitenkin mukaan tunnelmaan. Lyhtypylväisiin ripustetut lakanat ja joka puolella parveilevat poliisit tekivät selväksi, että isosta tapahtumasta on kyse. Ihmisiä matkustaa kaikkialta Norjasta varta vasten näihin juhlallisuuksiin ja erityisesti illalla järjestettävään konserttiin, jossa huippuartistit esiintyvät rauhannobelistien kunniaksi ja jonka liput myydään loppuun alta aikayksikön. No, juhlakalut vietiin kaupungintalolle palkintojaan pokkaamaan ja minä jatkon matkaani joulumarkkinoille.

Pakkasta oli muutama hassu aste, mutta silti enemmän kuin Tartossa koko syksynä. Onneksi olin osannut varautua lämpimällä takilla ja sulauduin paikallisten joukkoon tyylikkäästi. Oli muuten aikamoinen shokki lennähtää piikkikorkosaapikkaiden ja minihameiden keskeltä untuvatakkien ja järkevien jalkineiden joukkoon! Kaupungin tunnelma oli aivan mainio ja ihmiset hymyileviä ja ystävällisiä. Vain pari tuntia maan kamaralla vietettyäni olin jo aivan myyty!

Lauantai-iltapäivä vierähti nopeasti kaupunkia ihmetellessä. Kun ilta alkoi hämärtyä, suuntasin hostellille huilitauolle ja lueskelemaan kaupunkioppaita. Hostelli olin nimeltään Perminalen. Minulla oli petipaikka jaetussa neljän naisen huoneessa. Hostelli oli hyvällä paikalla ja ihan siisti, respan pojat söpöjä ja ystävällisiä. Hinta oli toki meikäläisittäin korkea, mutta Oslossa edullinen. Huonekavereina pari epäsosiaalista nuorta naista ja yksi ihana norjalaisrouva, jonka kanssa tuli rupateltua hyvä tovi. Hän puhui hitaasti ja selkeästi ja tuntui myös saavan tolkkua omasta ruotsi-englanti-mongerruksestani. Kohtaamisesta jäi tosi hyvä mieli, etenkin siksi että ymmärsin norjaa enemmän kuin luulinkaan.

Ennen hostellille menoa olin ehtinyt vielä ihastella auringonlaskua vuonon yllä.

Hostellilla lepuutin jalkojani ja lueskelin esitteitä. Koska vuokrasopimuksen allekirjoittaminen oli sovittu vasta sunnuntai-illalle, suunnittelin aamupäiväksi visiittiä kansallismuseon alueen (Seurasaaren tyylinen alue, jonne on koottu vanhoja rakennuksia) joulumarkkinoille, joka on oslolaisperheiden must-see aina joulun alla. Samalle illalle hoksasin kuitenkin ihan erilaista puuhaa: Nobel-soihtukulkueen! Soihtukulkue on kuulunut minun joulunodotukseeni jo lapsesta asti: ensin itsenäisyyspäivänä partiolaisten kanssa ja nyttemmin Tarton yliopiston vuosipäivänä 1.12. Fraternitas Fennican riveissä. Tänä vuonna molemmat olivat jääneet väliin, joten marssin enemmän kuin mielelläni tänä talvena maailmanrauhan puolesta!

Aukio, jolta kulkueen oli määrä alkaa, täyttyi hiljalleen ihmisistä ja minähän riemastuin suuresti, kun paikalle ilmestyi kaksi ratsupoliisia!

Aukion laidalta myytiin soihtuja kaikille halukkaille ja ennen kulkueen alkua paikalla pidettiin jokunen juhlapuhe. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen verran pysyin kärryillä, että puhe oli naisten asemasta ja siitä, kuinka suuri rooli juuri naisilla on rauhanrakentamisessa. Puheissa korostettiin myös sitä, että naiset eivät ole uhreja vaan selviytyjiä. Tunnelma oli intensiivinen ja lämmin. Paikalla oli kaikenikäisiä ihmisiä ja myös afrikkalaisten naisten ryhmä, joka oli tietysti erityisen ylpeä nobelisteistaan.

Soihdut oli lupa sytyttää vasta aukiolta poistuessa. Kuljimme näyttävästi parin kilometrin matkan kaupungin halki kohti Grand Hotelia...

...jossa itse rauhanleidit tervehtivät kansaa yleisön hurratessa!

Kulkueen jälkeen hipsin takaisin hostellille, ajoissa nukkumaan ja sitä rataa. Sunnuntaina aamupalan jälkeen suuntasin ensimmäiseksi ostamaan päivälipun julkisiin kulkuvälineisiin.

Kaupungin jouluvalot olivat kovin viehättävät myös aamuhämärissä. Mutta vielä enemmän minua sykähdytti näky, joka minua kohtasi ajeltuani raitiovaunulla muutaman pysäkinvälin pohjoiseen:

Koska joulumarkkinat avattiin vasta puoliltapäin, oli aamuksi keksittävä muuta ohjelmaa. Suunnistin siis katsastamaan koulun ja asuntoni sijainnin päivänvalon aikaan, jotta löytäisin ne paremmin myös illalla pimeän tultua.

Ja komealtahan se koulu näyttikin! Maltan tuskin odottaa helmikuuta!

Väliaikainen kotini sijaitsee puolen kilometrin päässä koululta. Oli varsinainen onnenpotku löytää se, vaikka se onkin aivan liian kallis. Mutta siellä saa pitää koiraa, se on täysin kalustettu ja se sijaitsee tällaisissa näkymissä:

Hiukan huvitti, kun tajusin että kadun toisella puolella sijaitsee hautausmaa. Ne näemmä seuraavat minua minne sitten kuljenkaan. Helsingin-vuotenani asuin aivan Malmin hautausmaan tuntumassa ja aika monta mukavaa kesää tuli vietettyä kesätöissä kotikaupunkini hautausmaalla.

Palasin sitten taas keskustaan ja pähkäilin, mitä seuraavaksi tekisin. Onnekseni bongasin tuomiokirkon edustalta julisteen ja suuntasin kirkkoon adventtimessuun. Siellä nimittäin esiintyi paikallisten musiikinopiskelijoiden kansanmusiikkiryhmä! Olin melkeinpä pelkkää kylmää värettä, kun suuri rakkauteni hardangerviulu soi vanhan kivikirkon holveissa. Vielä joskus minullakin on sellainen, vielä joskus minäkin osaan soittaa sitä! Kevään kolmen kuukauden visiitti tuskin riittää näiden haaveiden toteuttamiseen, mutta onpahan jotain tavoitetta loppuelämäksi...

Messun jälkeen hyppäsin taas bussiin ja suuntasin kansallismuseota kohti. En ollut ainoa: bussit olivat täppösen täynnä ja kuski joutui survomaan ovet käsipelillä kiinni pysäkillä. Väenpaljoudessa en juurikaan tullut ottaneeksi valokuvia, mutta kojuissa myytiin käsitöitä ja perinteisiä jouluherkkuja. Minä tietysti bongasin jostain rekikellojen kilkatuksen ja ihastelin kirkkorekien eteen valjastettuja hevosia. Joukon ainoa vuonohevonen vain sattui juuri olemaan tauolla!

Navetan hajua seuraamalla löysin myös eläinsuojan, jossa asusteli pari oikein tyytyväisen oloista possua, jokunen paikallisia rotuja edustava lehmä ja lammas sekä kanalauma. Lapset paijasivat eläimiä onnessaan, ja minä pohdin, kuinka tarttuvilta eläintaudeilta on suojauduttu. Mihinkäs sitä eläinlääketieteen opiskelija karvoistaan pääsisi? Ilahduin kyllä navetan eteisessä olevasta käsienpesupaikasta ja kylteistä, jotka kannustivat käsienpesulle eläinkontaktin jälkeen.

Henkeni pitimiksi sain ostettua paikallisella kielellä nakkisämpylän (nakki lämmin, sämpylä kylmä) ja mukillisen kuumaa glögiä (täkäläisittäin väriltään ruskeaa). Olin jo suuntaamassa kohti portteja, kun huomasin vielä kyltin kehrääjän tuvasta, ja kapusin vanhan aitan ylisille. Matkamuistoksi löytyi pari vyyhtiä käsinvärjättyä luomupuuvillalankaa, jotka mielestäni olin ansainnut pidättäydyttyäni siihen saakka kaikista ostoksista. Hintataso nimittäin oli norjalainen ja oma budjettini lähinnä virolaista...

Markkinoilta palattuani vietin pienen siestan hostellilla ja suuntasin sitten kohti tulevaa asuntoani. Tapasin vuokraemäntäni veljen, oikein kohteliaan ja miellyttävän norjalaisherran, joka esitteli minulle asunnon. Toki olin nähnyt jo valokuvia asunnosta, ja kun mitään yllätyksiä ei ilmennyt, allekirjoitin tyytyväisenä vuokrasopimuksen. Tyytyväisin mielin ajelin bussilla takaisin keskustaan ja palkitsin itseni elämäni kalleimmalla hampurilaisaterialla. Sitten hostelliin, tavarat reppuun, nukkumaan, aamuyöllä bussille ja lento kohti kotia. Olotila väsynyt, mutta onnellinen - ja tämä oli sentään vasta uuden seikkailun alkusoitto!

Palasin aamulla kotiin joulunvietosta Espanjasta. Sinne lähdettiin kiireellä - kun myöhään tiistai-iltana saavuin muuttokuormineni Tartosta, jo varhain torstaiaamuna istuin linja-autossa matkalla Helsinki-Vantaalle. Lomaviikko tuli tarpeeseen ja rentoutti, mutta jatkuva matkustaminen käy väkisinkin voimille. Onneksi seuraavien neljän viikon aikana ei ole pakko lähteä minnekään akselilta koti-klinikka-teurastamo. Ehdin vähän vetää henkeä ennen seuraavaa koitosta.

Pääkopassa risteilee taas ajatusta suuntaan ja toiseen. Blogiin asti ne eivät ole valitettavasti vielä ehtineet, mutta ehkä tässä ajan kanssa. Kun vähän ensin asetun

.

Espanjassa oli lämmintä ja laatuaika perheen parissa ihanaa. Tuli niitä elämyksiä tietysti muualtakin, esimerkiksi aatonaaton ratsastusretkeltä. Äiti järjesti jouluyllätykseksi tunnin maastolenkin oliivipuiden katveessa. Ratsuna ehta andalusianhevonen, kasvoilla auringon lämpö ja seurana mukava suomalaisrouva. Edellisestä kerrasta hevosen selässä taitaa olla jo parisen vuotta. Hymyilin varmaan taukoamatta ja pudotin stressin ja murheet laukan tahtiin kauas pois.

Viikonlopun mittaan pitäisi yrittää kääntää unirytmiä inhimillisempään suuntaan ja käydä koirien kanssa pitkällä metsälenkillä ennen rakettien pauketta. Mitään suureellisia vuodenvaihtajaissuunnitelmia ei vielä ole ja tuskin tuleekaan. Sauna, sohva ja nelijalkaiset seuralaiset riittävät tekemään pyhästäni oikein hyvän.

Uudenkarhea Canonini hyytyi alle kuukauden käytön jälkeen ja jonottaa nyt vuoroaan takuuhuollossa. Tuoreita kuvia ei siis nytkään ole ihan heti tarjolla. Sormet ja varpaat ristiin, että kamera tulee kuntoon ennen Norjaan lähtöä...

Kiitos kaikille edellistä kirjoitusta kommentoineille! Teille ja kaikille muillekin lukijoille toivon tulevallekin vuodelle myötätuulta ja hyviä seikkailuja! Kuulemisiin!