Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
14.05.2012 - 20:35

No niin. Pieni ikuisuus taas vierähtänyt siitä, kun viimeksi istahdin tämän sorvin ääreen. Tässä välillä on tapahtunut ihan hurjan paljon - niin paljon, että on aika hankalaa edes yrittää jäsentää sitä jotensakin järkeenkäypään muotoon. Norjasta on palattu Suomeen, vitosvuoden klinikkaharjoittelut on suoritettu ja valvontaeläinlääkäriharjoittelu on parhaillaan käynnissä. Elämä on taas palannut illuusionomaisesta suurkaupunkichillailusta leppoisampaan omakotitalo-oleiluun; metsäseikkailuihin ja pihalla puuhasteluun. Norjan reissu oli valtava kokemus. Siis hurjan hieno ja opettavainen ja ihana, mutta se suurin ja tärkein juttu on se, että jotain pääni sisällä tuntuu loksahtaneen kohdilleen. Kuulostaa varmaan epäilyttävältä ja hullulta, mutta siltä minusta tuntuu! Sillä pitkästä aikaa oloni on rauhallinen, tyyni, seesteinen. Itsevarma ja tyytyväinen. 

Yksi iso tekijä tässä muodonmuutoksessa lienee se, että tänä kevätlukukautena minulla ei ollut yhtään tenttiä. Sain keskittyä kaikessa rauhassa uuden tiedon omaksumiseen ja ammentaa oppia itseäni, en luennoitsijaa varten. Sain syventyä alan kirjallisuuteen oman kiinnostukseni ja voimavarojeni mukaan ilman vieressä tikittävää kelloa tai takaraivossa nakuttavaa omaatuntoa. Mutta mikä tärkeintä, minulla oli oikeasti vapaa-aikaa. Aikaa puuhastella omia juttuja, koluta koiran kanssa puistoja ja puronvarsia. Aikaa neuloa, tuijottaa televisiota, lukea pokkareita juuri silloin kuin haluan. Aikaa prosessoida kesken jääneitä kriisinpoikasia ja rakennella uudelleen sellaista aikuistuneempaa minäkuvaa. Kyllä yksinäisyys välillä ahdisti, ja avoin tulevaisuus ja menneiden vuosien katkerat kolhut. Mutta jotenkin pikkuhiljaa asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin ja moni umpisolmu aukeni. Oli jotenkin eheyttävää tajuta, että kaiken painolastinkin alta voi selvitä taas jaloilleen. Vasta nyt alkaa valjeta, kuinka kokonaisvaltaisen rankkoja opiskeluvuodet Virossa ovat olleet. Nyt, kun loppu jo alkaa häämöttää, olo on melkoisen helpottunut. En minä kadu opiskelemaan lähtöä, mutta ehkä, jos olisin tiennyt mitä edessä on, olisin saattanut valita toisin. Ihan vaan siitä pelosta, ettei minusta olisikaan ollut tähän. Mutta nyt tiedän, että on - minä tulen voittamaan tämän taistelun.

Sain Oslon reissusta paljon uusia ystäviä ja ennen kaikkea valtavasti hienoja kokemuksia. Henkilökohtaisesti yksi tosi tärkeä juttu liittyi musiikkiin. Uskaltauduin mukaan naistenpäivän kansanmusiikki-iltamiin soittamaan, esiintymään ja erään paikallisen suosikin keikkaa seuraamaan. Sain jopa kokeilla hardanger-viulua ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että vielä jonakin päivänä hankin sellaisen ihan omaksi. Oslossa oli muutenkin ilahduttavan paljon kulttuuritapahtumia, joihin olisin ilolla osallistunut enemmänkin. Pääpaino reissussa oli kuitenkin opiskelulla ja pitkät klinikkapäivät vaativat veronsa iltasella.

Pyrin heittäytymään ennakkoluulottomasti myös sellaisiin touhuihin, jotka ehkä ensituntumalta eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta. Yksi hyvä esimerkki oli Holmenkollenin kisat: en ole mikään suuri urheilun ystävä, mutta lähdin kuitenkin kaverin seuraksi mäkimontun laidalle. Päädyimme osaksi suurta kansanjuhlaa ja äärettömän lämmintä tunnelmaa. Luulen tavoittaneeni jotain perinorjalaista sinä aurinkoisena sunnuntaina tuhansien muiden joukossa hurratessani. Kisojen lopputuloksesta minulla ei ole mitään havaintoa, mutta elämys oli vertaansa vailla! 

Yhteiskunnallisia juttuja tuli pohdittua paljon, kun hyppäsin taantumasta toipuvasta Virosta ökyrikkaaseen Norjaan. Raha yksin ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se näköjään voi tarjota puitteet aika mukavaan elintasoon... Mutta paratiisissakin on varjonsa ja Norjassa viime heinäkuun terroriteot ovat jättäneet jälkeensä suuren kollektiivisen surun. Sitä ei ehkä näe päältäpäin, mutta heti pinnan alla se tulee vastaan kovin kipeänä. Varsinkin huhtikuussa Breivikin oikeudenkäynnin lähestyessä oli vaikea välttyä törmäämättä aiheeseen - etenkin kun monet surmansa saaneet nuoret olivat kotoisin Oslosta ja sen lähiympäristöstä. Minut yllätti se, kuinka konkreettisesti sydäntä voi kylmätä, kun jostain sivulauseesta tajusin, että keskustelukumppani on menettänyt jonkun läheisensä. Mutta Norjan vahvuus tässä asiassa lienee se, kuinka yhtenäinen kansakunta on. Surutyötä tehdään yhdessä. Jälleenrakennus ottaa oman aikansa, mutta luottamus tulevaisuuteen on vahva.

 

Norja ei ole mikään kulinarismin paratiisi, eikä ilmasto ole välttämättä se houkuttelevin mahdollinen. Mutta jotakin siinä maassa ja kansassa on, joka minuun vetoaa. Jokin mystinen vetovoima oli jäänyt kytemään jo vuosien takaisista reissuista ja nyt se tunne on vain vahvistunut entisestään. Luulen, ettei vuonomaan valloitus päättynyt minun osaltani vielä tähän - itse asiassa seuraava reissu ensi keväälle on jo harkinnan asteella hautumassa. Kielen kanssa olisi vaan tehtävä töitä, mutta jos kolme kuukautta riitti ymmärtämisen oppimiseen, ei puhuminenkaan varmaan mikään mahdoton tehtävä olisi. Oslossa hankaluutena oli se, että kaikki puhuivat liian hyvää englantia. Ilmeisesti se olisi lähdettävä länsirannikolla tai pohjoiseen, jos haluaisi välttyä lingua francaan jämähtämiseltä. Tällä hetkellä kaikki suunnitelmat ovat vielä auki, mutta juuri se tässä onkin kutkuttavinta. Tie jatkuu ja vain kulkemalla eteenpäin voin nähdä, mitä seuraavan mäennyppylän takana odottaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan,

ovelta mistä sen alkavan näin.

Nyt se on kaukana edessäpäin,

jos voin, sitä joudun seuraamaan

jaloin innokkain vaeltaen

kunnes se taas tien suuremman kohtaa

paikassa johon moni polku johtaa.

Mihin sitten? Tiedä en.

- J.R.R. Tolkien -  

 

20.03.2012 - 15:49

Astetta päheempi sähköauto

Hei pitkästä aikaa! Vieläkö muistatte minua? Erittäin epäluotettava nettiyhteyteni on vähentänyt bloggausintoani roimasti, mutta yritän nyt kertailla vähän viime viikkojen kuulumisia. Oslon reissu on nyt hujahtanut jo yli puoleen väliin hyvin vaihtelevissa merkeissä. Klinikkarotaationi ovat tähän saakka pitäneet sisällään litanian kirurgia – sisätaudit – heppa – tilakäynnit – poliklinikka – patologia – hedelmällisyys. Tämä viikko on jälleen patologiaa ja loppukevääksi on tiedossa vielä pari viikkoa tuotantoeläinsairaalaa, viikko heppaklinikkaa ja viikko tilakäyntejä. Hurjan mielenkiintoista on enimmäkseen ollut. Motivaatio on luonnollisesti vaihdellut kulloisenkin viikon mukaan, mutta yleisvaikutelma on silti ehdottoman positiivinen. Flunssa on hidastanut menoa viime päivinä, mutta onneksi vasta nyt. En ainakaan missaa mitään äärettömän tärkeää, vaikken jaksaisi olla koko ajan skarppina.

Poliisihevonen Tor pronssiversiona

Arkirutiinit ovat asettuneet aikalailla sellaiseen rytmiin, että arkipäivät sisältävät opiskelua ja koiran viihdytystä. Hyvin harvoin tulee lähdettyä iltaisin mihinkään ruokakauppaa kauemmaksi. Viikonloppuihin on ladattu sitten enemmän ohjelmaa ja sosiaalista elämää. Aika pian on tullut selväksi se, että reissun prioriteetti on minulla opiskelu. Sen lisäksi ei ole ihan hurjasti energiaa turistina pyörimiseen tai bileissä ramppaamiseen. Takaraivossa kolkuttelee jatkuvasti pieni ääni, joka kehottaa ottamaan opetuksesta kaiken hyödyn irti tulevaa kesää ja ensimmäistä eläinlääkärin sijaisuuttani ajatellen. Ihan mukavasti sitä oppia olen mielestäni onnistunut omaksumaankin. Pelko ja epävarmuus ovat vähitellen väistymässä, kun huomaan jo selviäväni kliinisestä yleistutkimuksesta omin neuvoin ja alkavani muistaa lääkityksiin liittyviä juttuja. Varsinaisen työrutiinin kehittäminen toki alkaa vasta sitten oikeasti työelämässä, mutta juuri nyt olen varsin tyytyväinen tilanteeseeni.

Teepuodin valikoimaa - kaikki pikkupurkit omia laatujaan

Oslossa on päästy nauttimaan kaikkien aikojen lämpimimmästä keväästä. Maaliskuun lämpöennätyksiä on taidettu rikkoa jo useampaan otteeseen. Lunta ei ole juuri ollut enää kuukauteen ja puistoissa kukkivat lumikellot, krookukset ja skillat. Ihmiset ovat hyväntuulisia ja hymyileväisiä. Mikäs täällä siis ollessa! Toki koti-ikävä on välillä vaivannut, mutta se syvin monttu ei onneksi yleensä kestä paria päivää pidempään. Vaikka osa minusta kaipaakin jo Suomeen, toinen osa haikailee taas uusien seikkailujen perään. Mitähän jännää sitä keksisi ensi vuodelle? Tämän kevään tavoin koko ensi vuosi on hyvin harjoittelupainotteinen, joten siinä mielessä voisi hyvinkin olla saumaa käväistä ihmettelemässä aikoja ja tapoja jossain muuallakin. Täytyisi vain keksiä, missä!

Uupunut lenkkikaveri aktiivipäivän iltana

Ajatus ei kulje oikein lennokkaasti juuri nyt. Palaan siis sorvin ääreen hieman virkeämpänä ensi kerralla. Kevättä teillekin!

11.02.2012 - 20:51

Tervehdys talvisesta Oslosta! Takana on nyt kaksi viikkoa klinikkaharjoittelua ja siinä sivussa norjalaisen elämänmenon ihmettelyä. Opiskelu on ollut äärimmäisen antoisaa ja innostavaa. Lievänä varjopuolena siihen liittyy se, että iltaisin ei juuri jaksa kotisohvalta liikahtaa, kun pääkoppa on uuvutettu totaalisesti ajatustyöllä päivän mittaan. Koska päällimmäinen motiivini tässä vaihtojaksossa on kuitenkin eläinlääkiksessä, olen yrittänyt olla ottamatta liikoja paineita asiasta ja panostaa muuhun elämään sitten viikonloppuisin.

Kotiin en ole saanut vielä hankittua nettiyhteyttä, joten bloggaaminen on toistaiseksi työn ja tuskan takana. Yritän kuitenkin raportoida edes lyhyesti tämän hetken tunnelmia, kun läppäri tuntuu löytävän yhteyden suojaamattomaan langattomaan verkkoon.

Pieneläinkirurgian viikolla pääpaino oli kokeneiden lääkäreiden seuraamisessa ja pienryhmäluennoissa, vaikka pääsin parina päivänä myös osallistumaan leikkauksiin ihan kädestä pitäen. Koska klinikalla opetusryhmät ovat pieniä, on luentomuotoisestakin opetuksesta saanut tosi paljon irti - etenkin kun opettajat ovat oma-aloitteisesti vaihtaneet opetuskielen englantiin minun läsnäollessani. Pikkuhiljaa tosin alkaa norjakin kuulostaa jotensakin ymmärrettävältä. Kielikylpy taitaa näin aikuisemmallakin iällä olla se tehokkain opetuskonsti!

Tällä viikolla pieneläinten (tai oikeastaan seura- ja urheilueläinten, kuten asia täällä oikeammin ilmaistaan) sisätaudeilla opiskelijat on otettu mukaan potilastyöhön heti anamneesista alkaen potilaiden luovutukseen asti. Aiempaa tutummaksi ovat tulleet niin kliininen, ortopedinen kuin neurologinenkin tutkimus. Lisäksi olemme päässeet mukaan mm. röntgen- ja ultraäänitutkimuksiin ja ihmettelemään tietokonetomografiakuvia. Lääkärit ovat myös kannustaneet meitä nimikkopotilaidemme tapauksissa itsenäiseen ajatustyöhön ja mahdollisten diagnoosien miettimiseen. Suurin osa tapauksista on sitten käsitelty vielä yhdessä hoitavan lääkärin kanssa päivän päätteeksi, jotta hahmottaisimme paremmin kokonaisuuden. Viikko on ollut aika uuvuttava, mutta tosi mielenkiintoinen. Toisaalta on ollut mukava huomata, että jotain pääomaa kliiniseen työhön on jo karttunut matkan varrella, mutta ennen kaikkea olen herännyt tajuamaan, miten paljon opittavaa vielä riittää. Tässä vaiheessa tärkeintä on kuitenkin hankkia mahdollisimman hyvät rutiinit perustutkimukseen, koska siinä piilee diagnostiikan alku ja juuri.

Keskiviikkoiltana tsemppasin sohvan kutsusta huolimatta liikenteeseen ja kävin keskustan uudella folk-klubilla kuuntelemassa kymmenen vuoden takaisen viulisti-idolini konserttia. Hienot puitteet hienolle keikalle ja sielunravintoa pitkäksi aikaa! Liikenneyhteydetkin olivat puolellani, kun pääsin keikkapaikalle yhdellä ratikalla. Luksusta!

Koiran kanssa on lenkkeilty ahkerasti. Olen yrittänyt hyödyntää aamun ja alkuillan kohtuullisen valoisat hetket ja kartoittanut lähiseutujen lenkkireittejä. Vaikka asunnonmetsästyksessä koira tuntui olevan iso miinus, koiria on täällä tosi paljon. Norjalaiset tuntuvat pitävän erityisesti lintukoirista. Päivittäisiä bongauksia ovat mm. erilaiset setterit ja seisojat. Toki perinteisiä seurakoirarotujakin näkyy, mutta nuo sporttiset ja virtaviivaiset koirat vaikuttavat sopivan paikaliseen elämäntyyliin. Oslolaiset ovat urheilullista väkeä. Lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä on paljon, ja talvella tietysti hiihtäjiä. Koska metrolinjojen päästä alkaa hyvät latuverkostot, parveilee keskikaupungin metroasemilla hiihtoasuisia reippailijoita suksineen.

Elämänasenne tuntuu paikallisilla olevan muutenkin hyväntuulinen ja rento, joten sopeutuminen on ollut varsin helppoa. Lounastauoilla yliopiston kanttiinissa tutustuu helposti uusiin kaverinkavereihin, jos vaan jaksaa olla sosiaalinen. Harmikseni vain olen monesti iltapäivän puolella jo sen verran tainnoksissa jatkuvasta kielikylvystä, että keskusteluun osallistuminen vaatii välillä aikamoista tsemppiä. Mutta pikkuhiljaa eteenpäin...

Ruokatunnilla on useimpina päivänä mahdollisuus osallistua halutessaan myös patologian demonstraatioihin. Patologian laitoksella on auditorio, jossa esitellään päivän avauksia, jos sopivia tapauksia on riittävästi. Vaikka pienehkössä salissa kaikilla on näköyhteys pöydälle, on oppimisen avuksi saliin viritetty myös nykyteknologiaa. Pöydän yläpuolella on kamera, joka välittää kuvan isoille tv-ruuduille. Olen osallistunut muutamaan demoon ja aion jatkossakin osallistua aina tilaisuuden tullen, koska vastaavaa mahdollisuutta ei ainakaan kotiyliopistolla ole. En tiedä, onko Helsingissä vastaavaa järjestelyä.

Norjan eläinlääketieteellinen korkeakoulu (Norges veterinærhøgskole, NVH) toimii vielä toistaiseksi vanhoissa tiloissa. Vuosien saatossa on toki remontoitu ja kaikki tekniikka on ajan hermolla, mutta tilat ovat kieltmättä ahtaat ja osin epäkäytännölliset. Uudet tilat valmistunevat vuoden 2018 tienoilla, kun NVH muuttaa yhteen Oslon yliopiston kotieläintieteen ynnä muiden asiaankuuluvien laitosten kanssa uudelle maaseutukampukselle. Viron varsin vaatimattomiin puitteisiin tottuneena en uskalla edes kuvitella, kuinka hienot tilat sinne rakentuvat. Vaikka toki seiniä tärkeämpää on se sisältö; tieteen, tutkimuksen ja opetustyön laatu.

Olen nauttinut täällä erityisesti ilmapiiristä opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa. Perinteiseen venäläiseen yliopistokulttuuriin kuuluvaa hierarkiaa ei täällä tunneta, vaan opiskelijoita kohdellaan ihmisinä ja opettajia uskaltaa puhutella. Opetuskulttuuriin kuuluu täällä saumaton vuorovaikutus ja keskustelu. Kuulemma täkäläiset opiskelijat ovat saattaneet törmätä pää edellä seinään lähtiessään vaihtareiksi perinteisemmän opetuskulttuurin maihin, esimerkiksi Kanadaan eivät norjalaiset kuulemma ole enää oikein tervetulleita. Kaikella on siis kääntöpuolensa! Siitä huolimatta minä olen nauttinut täkäläisestä systeemistä ja pyrkinyt hyödyntämään sen mahdollisiman tehokkaasti.

Klinikalla opiskelijoilla on tapana tuoda perjantaisin leivonnaisia osastonsa henkilökunnalle. Eilen iltapäivällä istahdimme juustokakun ääreen kahvitauolle ja seuraamme liittyi vanhempi herrasmies, jonka nimi ja virkanimike ovat minulle toistaiseksi hämärän peitossa. Samainen setä on kuitenkin tekemisissä eurooppalaisen kollegion kanssa, joka tekee akkreditointiin liittyviä tarkastuskäyntejä eläinlääkiksissä, mukaanlukien kotiyliopistollani Virossa. Aivan äkkiarvaamatta keskustelu kääntyi politiikkaan. Herra tuntui olevan kovasti huolissaan siitä, kuinka skandinaviassa ollaan sokeita lähihistorialle ja kannusti meitä vironsuomalaisia jakamaan kokemuksiamme paikallisten opiskelijoiden kanssa. Ilmeisesti täälläkin on ääriryhmiä, jotka kannattavat sosialismia ynnä muita ikäviä aatteita ja joihin viimekesäisen joukkosurman tekijäkin on ollut sidoksissa. Ei mitään kevyttä kahvipöytäkeskustelua, mutta ajatuksia herättävää! Sitä niin helposti sokeutuu yksipuoliseen ajatteluun. Tähän saakka olen ajatellut olevani täällä vain ammentamassa kokemuksia itselleni, mutta eilinen keskustelu auttoi ymmärtämään, että vastavuoroisesti minullakin voisi olla täällä jotakin annettavaa. Todellakin allekirjoitan keskustelukumppanimme huolen siitä, kuinka historiasta pitäisi ottaa oppia eikä antaa samojen tragedioiden toistua yhä uudelleen. Kyllä tässä taitaa väkisinkin käydä niin, että opiskeluajastani Virossa (ja nyt Norjassa) jää käteen muutakin kuin tutkintotodistus. Ottaa varmaan aikansa ensinnäkin prosessoida kaikki tämä laajentunut maailmankatsomus ja sitten vielä löytää konstit sen hyödyntämiseksi isommassa mittakaavassa, mutta juuri nyt on varmaan tärkeintä muistaa aina välillä pysähtyä reflektoimaan näitä kokemuksia, jotta ne eivät valuisi unohduksena hukkaan. Joku viisas on joskus lausunut, että välinpitämättömyys on suurin rikos ihmisyyttä vastaan. Samaan pakettiin voisi varmaan niputtaa tietämättömyyden ja kapeakatseisuuden.

En aikonut alunperin kirjoittaa tällaista paatosta, mutta menköön nyt, kun kerran vauhtiin pääsin. Ehkä alkaa kuitenkin olla vähitellen aika lopetella koneen naputtelu tältä päivältä ja ryhtyä lauantai-illan viettoon. Jos sää sallii huomenissa, taidamme lenkkeillä noutajanretaleen kanssa ihmettelemään sunnuntaimarkkinoita ja sitten paistaa ison kasan vohveleita. Ihan vaain siksi, että elämässä säilyisi tasapaino: sopivasti kontrollia ja riittävästi nautintoa. Leppoisaa viikonloppua teillekin!

Kirjoittaja
ntiherriot

Päiväkirja eläinlääketieteen opinnoista Tartossa. Kuinka suomalaisen kieli kääntyy eestiksi? Miten kulttuurishokista selviää hengissä? Voiko salmiakinkaipuuta sietää? Säilyvätkö maatiaiskotieläimet? Onko maaseudulla tulevaisuus?

Yhteys: ntiherriot(at)gmail.com

HUOM! Ethän kopioi kuvia tai tekstejä luvatta!

Aamukampa